Tahkon perusmatka 5.8.

Tahkon kisaviikonloppu on ohi ja sen myötä eräänlainen ympyrä sulkeutunut tai matka saavuttanut jonkin merkittävän virstanpylvään. Silloin kun aloitin triathlonin kaksi vuotta sitten oli minulla hirveän kova polte ja vauhti saavuttaa asioita ja tein Tahkon perusmatkasta 2016 itselleni päätavoitteen. Se tuntui isolta ja vähän pelottavaltakin silloin kun ei tiennyt lajista eikä omista rajoistaankaan oikein mitään. Ensimmäinen vuosi olikin jatkuvaa pään hakkaamista kun tahtoa oli enemmän kuin ymmärrystä. Ensimmäinen iso kisa tuntui symbolisesti tärkeältä ja siihen tiivistyi paljon odotuksia, pelkoja ja unelmia otsikolla Voita itsesi. 

Sitten jouduin oman elämäni stuntmaniksi kun kaaduin pyörällä kaksi päivää ennen Tahkon kilpailua ja pääsin piipaa-autolla sairaalaan. Pitkän illan aikana tajusin vähitellen etten pääse Tahkolle. Enkä varmaan Tikka Triathloniin. Enkä Finlandia Marathonille. Enkä treenaamaankaan vähään aikaan. Melkein koko olemiseltani mureni pohja, mutta käänsin sen haluksi päästä yli onnettomuudesta ja pärjätä omin voimin. 

Yhtäkkiä treenaaminen ja kilpailulliset tavoitteet tuntuivat jopa lapsellisilta ja turhanpäiväisiltä. Olin rakentanut identiteettiäni pelkän urheilun varaan ja kun se otettiin pois en ollutkaan mitään. Halusin edelleen olla suoriutuja ja selviytyjä. Elämä alkoi näyttää taistelukentältä. En enää tiennyt mitkä oikeastaan ovat minulle tärkeitä arvoja ja millainen maailma on. Siitä seurasi pitkä ja raskas henkinen stressi ja uupuminen. 

Tajusin että suorittaminen on liian ohut pohja ihmisarvolle ja hyväksytyksi tulemiselle. Kuitenkin elämässä pitää myös uskaltaa astua rajojensa ulkopuolelle ja käydä läpi vaikeita vaiheita jotta voi kasvaa ja päästä eteen päin. Sellainen suorittaminen jossa pönkittäisin vain omaa heikkoa itsetuntoani ei oikeastaan antanut mitään. Oliko se muka itsensä voittamista että piti kaksin käsin kiinni ongelmistaan eikä ollut oikeasti valmis punnitsemaan arvojaan ja toimimaan niiden mukaan? 

Harjoittelin kesällä enemmän jaksamiseni mukaan ja asioita priorisoiden ymmärtäen ettei kaikkea voi saada kerralla. Jännitin kyllä miten kisat menisivät kun harjoittelu oli niin vähäistä ja mitä sattuu. Toki laskin rimaanikin, mutta yllätyin silti miten hyvin lopulta Kuopion ja Kangasalan startit menivät ja palautuminen niistä sujui melko hyvin. Kisoihin ei enää tiivistynyt niin suuria odotuksia, mutta silti latauduin ja nautin niistä. Samalla triathlon alkoi löytää jotenkin luontevamman paikan elämässä. Se ei ollut tärkein, vaikka se oli tärkeä. Se ei hallinnut minua, vaan se oli asia josta sain nauttia. 

Kun kaatumisen vuosipäivä koitti mietin miten hurjan linkouksen kävin läpi sen myötä niin henkisesti kuin fyysisesti. Se oli raskasta ja kivuliasta aikaa ja yritin ehkä sietää sitä enemmän kuin olisi tarvinnut, tarkoitan että olisin voinut olla itselleni armollisempi ja laskea vaatimustasoani. 

Tahkon kisapäivänä sade ja ankea mieli melkein vei intoni. Kuitenkin jostain se keskittyminen ja lataus aina tulee, viimeistään kun vetää märkkärin ylle ja sulkee arkiminän punaiseen vaihtopussiin odottamaan maaliintuloa. Uinnissa keskityin vain matkan taittamiseen, pyöräilystä nautin eniten vaikka satoi koko ajan. Juoksu oli raskain. Pääsin kuitenkin perusmatkan kolmeen tuntiin ja kolmeentoista sekuntiin. Olin aikaani tyytyväinen, se oli minulle realistinen mutta silti haastava tavoite ja se toteutui. 

Tuntuu että nyt oikeastaan alan nauttia tästä paljon enemmän. Triathlon on hieno laji, itsensä haastaminen fyysisesti ja henkisesti on antoisaa, samoin yhteisöllisyyden kokeminen. Ehkä itsensä voittaminen on sitä että voittaa ne esteet jotka omassa päässä haittaavat elämästä täydesti. Selviytyminen ja itsensä voittaminen onkin ehkä ennemmin sitä että antautuu elämälle ja suostuu näkemään todellisuuden ja tekemään ratkaisuja sen pohjalta. Ehkä voitin nyt yhden erän, mutta tiedän kamppailevani tuon vaikean vastustajan kanssa vielä useammankin tiukan matsin. Täältä pesee.

Olen tavannut tällä matkalla mielettömän hienoja ihmisiä. Kiitos teille, olette rohkaisseet minua urheilemaan, kannustamaan muita, väittelemään ja heittämään huulta, uskaltamaan olla osa yhteisöä. Nyt alkaa uusi luku sillä liityin Tribasen tiimiin ja annan treeniohjelmani Panun ja Jussin käsiin. 

Kangasala triathlon 22.7.

Kisakausi alkoi pari viikkoa sitten Kuopiossa ja jatkui eilen Kangasala triathlonissa kunto+ matkalla (1000 m, 30 km, 8 km) joka starttasi kolmelta. Kisareitit olivat pysyneet muuten samoina viime vuoteen verrattuna, mutta juoksuosuus oli nyt kokonaan erillään pyöräilyreitistä ja tämä oli minusta toimiva ratkaisu. 

Saavuimme kaverini Riston kanssa kisakeskus Mobiliaan puoli yhden aikaan ja saimme auton parkkiin sopivan lähelle vaihtoaluetta. Kävimme hakemassa numerolaput kisatoimistosta ja silmäilimme myyntipisteitä. Saattoi myös käydä niin että matkaan tarttuivat yhdet uudet Compressport-säärystimet… 

Söimme eväät (sämpylää ja banaania) ja veimme osan varusteista vaihtoalueelle. Varasimme paikat rannasta katsottuna vasemmalta reunalta läheltä toista vaihtoporttia. Vaihtoalueella oli kisajärjestäjien puolesta reilun kokoiset muovilaatikot varusteille. Asettelin omat varusteeni käyttöjärjestykseen laatikon eteen ja jätin tyhjän laatikon käytettyjä varusteita varten. Kilpailuinfo oli puoli tuntia ennen starttia, joten meillä oli hyvin aikaa virittäytyä tunnelmaan ja tavata tuttuja. 

Vuosi sitten jännitin kisaa aivan älyttömästi, sillä se oli vasta toinen starttini triathlonissa ja halu pärjätä oli silti suuri. Tällä kertaa en jännittänyt enää niin paljon eikä minulla ollut kovia tavoitteita tai suuria odotuksia. Olin aika väsynyt ensimmäisestä työviikosta loman jälkeen ja energioiden kanssa oli muutenkin vähän ongelmaa kun vähän väliä tuli nälkä ja alkoi särkeä päätä. Pelkäsin myös hieman polvien puolesta miten ne kestäisivät juoksun, mutta päätin asennoitua niin että tärkeintä on nyt nauttia kisasta ja mieluummin vaikka keskeyttää jos jotain ongelmia tulee, sillä kahden viikon kuluttua olisi vielä Finntriathlon Tahko jossa haluan olla kunnossa.

Kahden jälkeen vaihdoimme kisapuvut ja veimme loputkin tavarat vaihtoalueelle jossa kisainfo pidettäisiin. Infon aikana suurin osa puki märkäpuvun, niin minäkin. Otin yhden geelin ja hörpyn vettä. Sitten lähdimme rantaan uinnin verryttelyyn. Vesi oli sopivan lämmintä. Nousimme takaisin rantaan, jokainen etsi paikkansa ja yritti arvioida mistä pääsisi parhaiten lähtemään. Asetuin keskelle ajatellen olevani keskitason uimari ja koska halusin uida mahdollisimman suoraan. Starttimerkki kuului ja rynnimme veteen. 

Olin kuin kalaparven keskellä enkä päässyt oikein mihinkään, välillä piti lähes pysähtyä kun ei mahtunut menemään ja ihmisiä tunki melkein päältä yli ja sivusta ohi. En päässyt kunnolla omaan hyvään uintiin, mutta pysyin melko rauhallisena ja tyydyin räpiköimään parven mukana. Uinti kierti kahtena lenkkinä. Koitin ajatella että onhan tämä ihan mukava tapa viettää kesäpäivää, ei sillä ajalla tai sijoituksella niin väliä. Matkan edetessä joukko alkoi hajota ja tilaa tuli enemmän. Viimeinen poiju lähestyi ja nousin kiitollisena rantaan. Uintiaika oli 0:19:26, minuutin huonompi kuin 2016 kisassa.

Vaihtoon saapuessani tiputin korvatulpat märkäpukua ja lakkia riisuessa ja jäin hetkeksi etsimään niitä, kunnes päätin luottaa että ne löytyisivät kisan jälkeen jostain. Vedin märkkärin yltä ja kiskoin sukat ja pyöräilykengät suoraan märkiin jalkoihin ajan säästämiseksi. Kypärä ja ajolasit päähän, numerolappu selän puolelle ja pyörä alas telineeltä. T1 00:01:42. 

Pyörälle lähdin aika rauhassa ja muutama kilpuri viiletti heti ohitseni. Vauhtia alkoi kuitenkin löytyä kun sain jalat vertymään ja meno alkoi maistua. Eteen alkoi kertyä jonoa, mutta välit pysyivät arvioni mukaan sääntöjen rajoissa. Pidin jonkin aikaa perää ja joukko alkoi onneksi venyä. Lähdin ohittelemaan selkiä yksitellen. Tuntui hyvältä mennä nyt niiden ohi jotka olivat alussa ohittaneet minut! Otin pyörän aikana yhden geelin silläkin riskillä että se ei ehtisi imeytyä ja sekoittaisi mahan juoksussa. En tiedä olisinko sitä välttämättä tarvinnut mutta ehkä se toimi harjoituksena vatsalle. Jalat tuntuivat hyvältä, ajoin rennon kovaa niin ettei hapottanut. Pyöräilyaika oli 0:52:34 ja keskivauhti oman mittarin mukaan 33,2 km/h. 

T2 vaihtoon kului 33 sekuntia. Seurakaverini Hanna lähti juoksuun samaan aikaan ja juoksimme hetken rinnakkain. Tuntui että jalat rullaavat ihan hyvin ja uskalsin nostaa hieman vauhtia. En tiennyt mikä aikani oli tähän mennessä enkä juurikaan seurannut sykkeitä, menin vain fiiliksen mukaan hieman vauhtia seuraillen. Mahakin tuntui onneksi ihan normaalilta. Hörppäilin vettä juottopisteissä ja kaadoin loput päälleni mikä virkisti mukavasti, sillä ilma oli melko lämmin. 

Puolessa välissä matkaa polvien ulkosyrjissä alkoi tuntua lieviä kiristyksen tunteita enkä uskaltanut lisätä vauhtia. Toivoin vain että jalat kestäisivät maaliin asti, ja juoksin polvia kuullostellen kilometri kerrallaan. Onneksi ne eivät kuitenkaan kipeytyneet pahemmin ja sain tehdä ehjän suorituksen. Loppukirissä ohitin yhden naisen, vaikka muuten olin kyllä muiden ohitettavana. Olin myös tyytyväinen juoksuaikaan 0:34:18 ja keskivauhtiin joka oli parempi kuin Kuopiossa, 4:53 min/km. Saavuin maaliin kokonaisaikaan 1:48:32 joka oli melkein neljä minuuttia parempi kuin viime vuonna. Voittajasta jäin noin kaksi ja puoli minuuttia. 

Lähdin etsimään kadonneita korvatulppiani ja hakemaan autosta banaania ja palautumisjuomaa. Kisapäällikkö Simo oli ottanut tulpat talteen ja olin tästä hyvin kiitollinen. Minulla menee uidessa vettä korviin jos en käytä tulppia, joten parempi yrittää pitää ne tallessa. Kaverini Ristokin oli tullut maaliin ja lähdimme viemään varusteita autolle ja sieltä suihkuun ennen palkintojen jakoa. Jalkani olivat juoksun jäljiltä ihan jumissa ja kävely oli aika jäykkää. Palkintojen jaon aikana koitin vähän venytellä. Sitten yllätyksekseni nimeni kuulutettiin naisten yleisen sarjan kolmantena ja sain kipittää palkintopallille! Olin tosi iloinen ja tyytyväinen.

Palkintojen jaon jälkeen kävimme vielä syömässä kisaruuan ja lähdimme sitten ajelemaan kohti kotia. Aloin haaveilla uudesta pyörästä ja kisoista joita olisi kiva kokea. Onhan tämä mahtava tapa viettää kesäpäivää. 

Kuopio triathlon 8.7.

​”Mietin vielä edellisenä päivänä lähtisinkö tänne kisaamaan. Periaatteessa koko hommassa ei ollut mitään järkeä, mutta ei tätä järjen takia tehdäkään.” 

Eilen avasin kisakauteni aurinkoisessa säässä pidetyssä Kuopio triathlonissa kilpasarjan startissa klo 16. Kilpailu järjestettiin ensimmäistä kertaa hotelli Iso-Valkeisen ympäristössä ja järjestelyt toimivat mielestäni erittäin hyvin. Matkat olivat 750 m uintia, 20 km pyörää ja 5 km juoksua, joista pyöräily ja juoksu kierrettiin kahtena lenkkinä. 

Uinti suoritettiin Iso-Valkeisen lammessa kolmion muotoisena lenkkinä. Pyöräily kulki mukavissa maisemissa Kallansiltojen kautta ja kisaajille oli varattu oma kaista muulta liikenteeltä, minkä lisäksi jokainen risteys reitillä oli valvottu joten ajaminen tuntui turvalliselta. Juoksu kiersi osin asfaltilla ja osin hiekkatiellä ja reitillä oli pientä korkeusvaihtelua.

Saavuimme kaverini Riston kanssa kisapaikalle puoli yhdeltä ja kävimme ensimmäiseksi hakemassa kisakansliasta kisamateriaalin: kilpailunumerot, uimalakin, ruokalipun ja kisamuistoksi tapahtuman logolla painetun tuubihuivin. Sitten menimme katsomaan kuntosarjan lähtöä joka alkoi yhdeltä. Tässä vaiheessa odotus tuntui lähes sietämättömältä, ja kun kuuluttaja kysyi kuntosarjan kilpailijoilta keitä kaikkia jännittää teki mieli nostaa omakin käsi pystyyn. 

Puoli kahden aikaan söimme kevyen välipalan. Aikaisemmin olen jännittänyt kisoihin valmistautumista syömisen osalta, mutta nyt en välittänyt stressata asiasta vaan päätin vain välttää suurimpia ylilyöntejä suuntaan tai toiseen. Aamulla söin tavallisen aamupuuroni mehukeitolla, marjoilla ja jugurtilla, ennen lähtöä vähän pastaa ja pari kananmunaa sekä hedelmäsmoothien. Kisapaikalle olin varannut sämpylää ja banaania, yhden energiapatukankin pistelin poskeeni mielenrauhan säilyttämiseksi. Noin lyhyessä kisassa energia ei liene kynnyskysymys, mutta sekään ei ole hyvä jos ennen starttia iskee nälkä tai verensokerit heilahtelevat liikaa. Tällä kertaa tuntui että omat syömiset osuivat kohdilleen, sillä ei tullut nälkä muttei myöskään liian täysi olo.

Puoli kolmelta alkoi kisainfo. Jännitys tuntui edelleen vahvana. Mikä mahtaisi olla uintikunto, sujuisiko vaihto, paljon pyörällä uskaltaisi tykittää vai kulkisiko se ollenkaan, haittaisivatko varpaissa olevat rakot ja reiden sivulla tuntuva kiristys juoksua? Toisaalta jännitys alkoi tuntua myös hyvältä ja se muuttui odotukseksi. Ihanteellinen kisailma; aurinkoista ja sopivan lämmin, ei liian kuuma. Hyvä tunnelma, jopa nostalginen fiilis. Voisi sanoa että Kuopiossa aikanaan kypsyi päätös aloittaa triathlon, kun opiskelin täällä ja pyöräilin Kallansilloilla silloisella hybridipyörälläni. Loppujen lopuksi ajalla ja sijoituksella ei olisi niin väliä, kunhan tekisin oman suoritukseni ja nauttisin kisasta. 

Infon jälkeen vaihdoin kisapuvun ja veimme varusteet vaihtoalueelle. Puoli neljältä puin märkäpuvun. Päätin syödä  yhden geelin ennen starttia lähinnä testatakseni miten vatsa reagoi siihen ajatellen pidempiä kisoja joissa energian merkitys korostuu. Varttia vaille neljä kävelin veteen ja tein pienen verryttelyuinnin. Vesi tuntui sopivan lämpimältä minulle, ei kylmää muttei liian lämmintäkään uitavaksi märkäpuvulla. Viittä vaille tuli kutsu siirtyä rantaan lähtöalueelle. Lähtö tapahtui rolling starttina. Kello tuli neljä, olin ryhmän keskivaiheilla ja kävelimme rauhallisesti lähtöviivalle, josta ajanotto alkoi. Hyppäys veteen, paino keuhkoille ja kauhomaan vettä veto, metri ja poijuväli kerrallaan. 

Uinnissa ajauduin aluksi liikaa vasemmalle ja suunnistaminen oli vaikeaa kun edessä näkyi vain massa hulluja lajitovereita. Päätin seurata laumaa ja toisaalta keskittyä vauhdin suhteen tekemään omaa suoritusta. En tiennyt uinko hyvin, huonosti vai hyvin huonosti, mutta ainakin onnistuin aloittamaan rauhallisesti ja kiristämään vauhtia viimeisellä poijuvälillä. Saavuin rantaan toisen naisen perässä, nousin vedestä ja lähdin juoksemaan vaihtoalueelle märkäpukua riisuen. Uintiin kului noin 14 ja puoli minuuttia.

Löysin hyvin oman pyöräni mutta tein vaihdon aika hitaasti kun jäin kuivailemaan varpaitani. Vaihtotekniikkani ei muutenkaan ole nopea, mutta tällä tasolla toistaiseksi ihan riittävä itselleni. Kengät jalkaan, kypärä päähän, numerolappu vyötärölle, lasit silmille, pyörä alas telineeltä ja juosten pyörää taluttaen merkille. Ketju oli edessä pienemmällä rattaalla ja aloitin pyörittelyn kevyesti jotta jalat heräävät uinnista. Sitten vaihdoin isommalle lehdelle ja lähdin katsomaan mitä jaloilla oli tänään tarjota.

Pyöräilyreitti on selkeä ja hyvin ohjattu. Pyörä alkaa kulkea ja selkiä tulee vastaan. Kisassa on peesikielto, joten en uskalla jäädä himmailemaan kenenkään taakse vaan vedän ohi vaikka hieman pelkään kostautuuko se jossain vaiheessa. Niin ei kuitenkaan käy vaan pyöritys tuntuu helpolta koko matkan ja ohitan monta pyörää. Toivottavasti menin tarpeeksi lujaa ohi enkä jäänyt kenenkään tukkeeksi eteen. Jälkeen päin mietin että olisi ollut varaa mennä vähän kovempaakin jos olisi uskaltanut, mutta olen tyytyväinen keskivauhtiini 32,4 km/h joka on minulle melko hyvä. Pyöräily taittuu noin 38 minuuttiin ja kaarran takaisin kisakeskukseen, jossa talutan pyörän telineelle, riisun kypärän ja vaihdan pyöräkengät lenkkareihin. 

Aloitan juoksun rauhallisesti. Pyörällä kulki kevyesti ja jalat tuntuvat ihan hyvältä, mutta jotenkin juoksu ei yhtään sytytä. Kunnes pienen mäen jälkeen saan kiinni yhden selän ja pääsen ohi. Edessä näkyy seuraava, en ensin usko saavuttavani sitä mutta yllätyksekseni saan naisen kiinni ja juoksen hetken hänen perässään, sitten rinnalla ja välillä melkein jätän tämän, kunnes saavumme toiselle kierrokselle ja hän jättää minut ylämäessä. En välitä taistella peesistä, ylämäki hapottaa reisiä ja vatsassa tuntuu epämiellyttävältä. 

Polvi alkaa taas varoitella itsestään ja annan itselleni siitä tekosyyn tyytyä 5 minuutin kilometrivauhtiin, vaikka uskon että pystyisin fyysisesti hieman kovempaan jos vain kestäisin henkisesti. Mutta en ole vielä löytänyt oksennusvaihdetta juoksuun, joka on vain välttämätön paha triathlonin kolmesta lajista ja vedän sen mukavuusalueen ylärajalla. Kun maaliin on enää muutama sata metri ryhdistäydyn ja kiristän vähän vauhtia. Saavun maaliin kokonaisaikaan 1:22:09 naisten yleisen sarjan viidentenä. Olen tyytyväinen, sillä saavutin tavoitteeni alle puolentoista tunnin ajasta ja kisanautinnon kokemisesta.

Maalialueella tapaan seurakavereita ja muita tuttuja. Juon vettä ja palautusjuomaa sekä syön yhden banaanin. Hetken kuluttua myös treeni- ja kisamatkakaverini Risto tulee maaliin ja menen onnittelemaan. Tämä on triathlonissa parasta -saa iloita sekä omasta että muiden suorituksesta, ihmiset onnittelevat ja tsemppaavat toisiaan, kaikki ovat voittajia. Kaikki ovat voittaneet itsensä. 

Katsomme palkintojen jaon ja viemme varusteet autoon. Kilpailijoille on tarjolla sauna ja ruokailu, hyödynnän molemmat ilomielin. Keho on täynnä endorfiineja, tuntuu hyvältä ja hengitän kisatunnelmaa vielä viimeiseen hetkeen asti kunnes seitsemältä lyömme auton ovet kiinni ja lähdemme ajamaan takaisin Jyväskylään. Tunnen vahvasti että tämä on minun juttuni eikä kukaan tai mikään saa viedä sitä minulta. Triathlon on elämäntapa, jossa ei ehkä ole järkeä, mutta paljon positiivista tunnetta ja elämyksiä.

Lomalla

​Juhannuksesta alkaen olen ollut kesälomalla ja aikaa treenaamiseen on periaatteessa ollut vaikka miten paljon, mutta kahdesta syystä olen treenannut aika vähän. Ensimmäinen syy on se että haluan viettää enemmän aikaa läheisten ihmisten kanssa ja tehdä asioita joita ei arkena tai kesän ulkopuolella juuri tule tehtyä. Maata rantakalliolla, valvoa vähän liian myöhään, olla ilman tarkkoja suunnitelmia ajankäytöstä. Toinen syy on se että yritän nyt mieluummin treenata hieman liian vähän kuin yhtään liikaa, jotta kokonaisrasitus ei mene yli kun kisoja on ensi lauantaista lähtien vain kahden viikon välein. 

En ole uskaltanut (ja osin vain viitsinyt) käydä salilla jotta jalat säästyisivät. Taidan jättää kyykkäilyt syyskaudelle ja jumpata siihen asti muuten kevyemmin. Samasta syystä en ole juossutkaan kovin paljon, mutta viime viikolla kävin hölkkäämässä kympin lenkin ilman ongelmia ja se antoi taas uskoa siihen että saan vietyä kisat läpi jos vain jalat pysyvät tässä kunnossa. Ehkä myös hierojalla voisi käydä vähän tiheämmin kisakauden ajan.  

Tällä tekemisellä ei tavoitella kuuta taivaalta, mutta alkuperäinen tavoitekin, jonka talvella itselleni asetin, oli rakentaa pohjia tuleville vuosille ja mennä tämä kesä rennolla fiiliksellä, nauttien treeneistä ja kisoista, kiristämättä ruuvia tiukalle. Triathlon on parhaimmillaan minulle henkireikä ja akkujen lataaja. Vaikka onkin mukavaa viettää aikaa kavereiden ja perheen kanssa, tarvitsen vastapainoksi mahdollisuutta lähteä yksin lenkille, kiristää ketjun tiukalle ja tuntea viiman kasvoilla.

Kauden ensimmäinen triathlon

​Osa triathlonisteista on jo ehtinyt lähtöviivalle, mutta meikäläinen teki tänään vasta kauden ensimmäisen kokonaisen triathlonyhdistelmän. Treeniin valmistautuessa oli hieman deja-vu fiilis, aivan kuin olisin mennyt ajassa taakse päin siihen iltaan kun lähdin tekemään viimeistelytreeniä Tahkon kisaan ja kaaduin. 

Märkäpukua pukiessa kaveri huomasi että takapuolessa oli pieni vekki. Great. Vasta viime viikolla olin saanut etureiteen pienet kynnenjäljet, ja nyt kun ne oli saatu liimattua, viilsin jo seuraavan. Todennäköisesti viilto on tullut pukua riisuessa, sillä pukiessa en ikinä ota takamuksen kohdalta puvun päältä kiinni, vaan aina nurjalta puolelta. Kyllähän se aina vähän kirpaisee, mutta hyvin paikattuna haitta on lähinnä kosmeettinen. 

Seuraava kämmi tapahtui mittauksen kanssa. Valitsin lajiprofiiliksi avovesiuinnin enkä triathlonia, ja tajusin mokan vasta uidessa. Muuten uinti meni ihan hyvin, suunnistin poijujen välit melko suoraan eikä pieni aallokko haitannut. Sen sijaan rantautuminen oli yhtä sähläystä. En meinannut saada märkäpuvun vetoketjunauhaa käsiini ja pukua riisuttua, sitten juoksin väärään suuntaan kunnes muistin että pitää hakea kassista auton avain ja vasta sitten autolle hakemaan pyörää. Riisuin märkkärin vasta autolla. Olin pysäyttänyt uinnin mittauksen rannassa ja tein loput treenistä duathlonprofiililla. Uintikierros oli noin 500 m pituinen.

Autolla muistin etten ollut muistanut ottaa pikkupyyhettä jalkojen kuivaamisen. Kaveri oli muistanut ja lainasin häneltä. Puin sukat ja pyöräilykengät, laitoin ylleni pitkähihaisen paidan, pistin päähäni ajolasit ja kypärän, nostin pyörän autosta ja lähdin ajamaan yhdeksän kilometrin mittaista ”Köhniön treenien” vakiolenkkiä. 

Jalat olivat alkuun vähän kylmät ja hitaat. Alkumatkasta oli järjettömän kova vastatuuli, edes alamäkeen ei saanut vauhtia, saati sitten kun tie nousi ylämäkeen. Tuulisimman pätkän jälkeen kun reitti kääntyi pienemmälle sivutielle pyörä alkoi kulkea ja vauhti nousi. Mietin mielessäni miten sama lenkki tuntui lyhentyneen kolmen kesän aikana siitä kun aloitin hybridipyörällä ja miten ylämäet tuntuivat viime kesääkin pienemmiltä, vaikka jo silloin oli maantiepyörä alla. Viimeisellä suoralla vauhti oli jo yli neljääkymppiä, tosin myötätuleen. Keskivauhti jäi kuitenkin 29,6 kilometriin tunnissa.

Säädin taas vaihdossa mittarin kanssa, sillä luulin pysäyttäneeni pyörän mittauksen mutta käynnistinkin uuden kierrosajan. Työnsin pyörän auton perään, riisuin kypärän ja vaihdoin pyöräilykengät lenkkareihin. Näpertelin lukkonauhoituksen kanssa ikuisuuden ja päätin hommata uusiinkin kenkiin pikanauhat. Sitten vaihdoin duathlonprofiilin sisällä juoksuun ja lähdin kipittämään 3,2 km vakiolenkkiä.

Juoksu kulki hyvin. Syke nousi VK2 alueelle muttei tuntunut raskaalta. Reitillä on yksi isompi ylämäki mutta sekin taittui hyvin. Lopussa syke nousi jo MK:lle mutta vauhti säilyi. Kestän huonosti epämukavuutta, usein tekee mieli luovuttaa ja armahtaa itsensä. Haluan kehittyä sen suhteen kovemmaksi, niinpä puristin kunnolla loppuun asti. Keskivauhti oli mulle hyvä, 4:45 min/km, ja vielä jäi varaa kiristääkin. 

Tälläkin kertaa juoksussa vasen polvi alkoi kipuilla viimeisillä metreillä. Hieman huolestuttaa miten se kestää kisamatkat, jos jo kolmen kilometrin lenkillä tulee oireita. Vaikuttiko sunnuntaina tekemäni tiukempi pakarajumppa taas reiden ulkosyrjään? Tiedän että pakaroita pitäisi vahvistaa että jalat kestäisivät, mutta jumppaaminen saa lihakset hetkellisesti myös aremmiksi ja usein juuri puntin jälkeen polvi on oireillut juostessa enemmän. Pidemmät matkat saavat siis odottaa kunnes näihin jalkaongelmiin löytyy ratkaisu.

Oli kuitenkin opettavainen treeni. Valitse kellosta triathloniin triathlonprofiili. Ota pikkupyyhe jalkojen kuivaamiseen, jos et tykkää pukea sukkia/kenkiä märkiin jalkoihin. Käytä pikanauhoja. Nauti treenistä!

Kisapaniikkia

Kisapaniikki. Kuopion sprinttiin on enää kolme viikkoa. Siihen ei ole kovia tavoitteita, muistutan itselleni, mutta kun lappu on rinnassa ovat tunteetkin pinnassa ja vähintään salaa toivoo että kulkisi hyvin. Mutta mikä on realismia näillä treenipohjilla?

Uintia on tullut harjoiteltua noin pari kertaa viikossa, nyt kesällä vähemmän. Aika vähän kovia uinteja, enemmän perusuintia ja tekniikkaa. Tänä kesänä ei kauhota kovaa, mutta jos edes viime kesän tason saisi säilytettyä, olisin tyytyväinen.

 
Pyöräily lienee minulle lajeista vahvin. Kilometreja maantiepyörällä on kertynyt tänä keväänä 690. Pitkiä lenkkejä, lyhyitä lenkkejä. Kovia, rauhallisia, mäkisiä ja tasaisia -vaihtelua on ollut. Pyöräily oli minulle viime kesänä haastava, nyt se on selvästi kehittynyt.

Juoksu… Talvella tuli juostua aika vähän. Yritin panostaa muuhun tekemiseen, välillä ei vain huvittanut, keväällä oli polvikipuja. Lenkit ovat olleet lyhyitä, enimmäkseen alle 8 km mittaisia. Pari viikkoa sitten myös akillesjänne oli tulehtunut, joten nytkin on ollut muutama viikko juoksutaukoa. Mutta vielä ehtii lisätä juoksua, eikä kisoissa kymppiä pidempää tarvitse kipitelläkään. Haaveilen että joskus pääsisin Finlandia marathonin puolikkaalle, mutta näillä kilometreilla tuntuu vähän epärealistiselta että vielä tänä syksynä osallistuisin. 

Yhdistelmiäkään en ole kovin paljon tehnyt, kun jalat eivät aina ole olleet siinä kunnossa että pyörän jälkeen olisi kannattanut juosta. Mutta ne yhdistelmät mitä olen tehnyt, ovat tuntuneet ihan hyviltä. Myös uinti-pyöräyhdistelmiä olisi hyvä aloitella. Eilen kävin ensimmäistä kertaa avovedessä. Ja sain ensimmäiset vekit märkäpukuun, aivan idioottimaisesta pukemisvirheestä. Mutta itse uinti kulki ihan hyvin. Alkuun viileä vesi palelti varpaita ja sai hengityksen sekaisin, mutta sitten rytmi ja rauha löytyivät. Nyt vaan märkkäriuintia lisää ja silloin tällöin pyörää ja juoksua päälle.

Meni miten meni niin ilon kautta kulkeminen on prioriteettini numero yksi! Kaiken väsymyksen ja murheen jälkeen koitan nauttia kesästä, terveydestä ja liikkumisesta ja olla tyytyväinen suorituksiini. Enköhän minäkin vielä ehdi kehittyä ja mitata potentiaalini jos niin haluan. 

Pohdintoja ennen arkeen paluuta

Pahin uupumus on nyt levätty pois ja ensi viikolla on aika palata työarkeen. Reilun kuuden viikon katkos tuli kyllä oikeasti tarpeeseen, mutta nyt tunnen palautuneeni melko hyvin. Seuraava vaihe onkin oppia toimimaan toisin jottei uupumus toistuisi. 

Olen pitänyt kiinni liikunnasta, vaikka olen kohdannut myös ihmettelyä miten voin esimerkiksi pyöräillä kun kerran olen sairaslomalla. Siksi ettei jalkani ole poikki, ja liikunta myös tukee henkistä hyvinvointia. 

Treenaaminen on kyllä vaihdellut mielialojen ja voinnin mukaan. Oli päiviä kun vain kävelin satamassa ja istuin pitkään järvelle katsellen ajatellen etten tunne pienintäkään halua harjoitella. Mutta yhtä lailla oli päiviä jolloin ajatusten suuntaaminen treeniin antoi sisältöä ja merkitystä, puhumattakaan kaikesta hyvästä mitä liikkuminen tekee keholle ja mielelle. Muistin taas, että niin, en ole ammatti- tai edustusurheilija, onko muulla oikeastaan väliä, kuin että tämä tuottaa minulle iloa ja enemmän positiivisia kuin negatiivisia asioita? 

Sain hiljattain pari hyvää neuvoa. Toinen kuului ”älä anna minkään asian hallita itseäsi.” Suoritanko asioita vai suoritanko elämää? Mieluummin ensimmäistä, mutta kun sitä tekee liikaa, se muuttuu jälkimmäiseksi. Toinen neuvo oli ettei kannata ajatella liikaa. Ymmärsin sen niin ettei ajatuksiin ole hyvä jäädä kiinni eikä jokaista ajatusta pidä seurata. Onkin taito löytää ne ajatukset jotka auttavat eteenpäin. 

Yritän usein ajatella elämän palaset paikoilleen, ymmärtää asioita kaukaa tarkkaillen. Elämä ei kuitenkaan toimi pelkästään ajatuksen voimalla eikä sitä voi sillä tavoin hallita, ja se on paitsi melko hyödytöntä myös hirvittävän kuluttavaa. Tosielämä on täynnä muuttujia joita ei voi tietää etukäteen, joitain voi pyrkiä ennakoimaan. Harjoittelussa joskus huomaa että kuvittelemansa reitti onkin muodostunut itselle tärkeämmäksi kuin tavoite, jonne pääsisi toistakin kautta. 

On tärkeää muistaa pitää itsestään huolta. Tasapainottaa lepo, aktiivisuus ja ravinto, ihmissuhteet sekä henkinen ja fyysinen kuorma. Yritän pidättäytyä hifistelemästä peruasioiden kustannuksella. Ehkä onni on osin myös sitä että sietää hieman tylsyyttä (on kiitollinen kun asiat ovat hyvin) ja kykenee terästäytymään silloin kun sitä vaaditaan. 

Nytpä lakkaan pohtimasta ja jatkan elämää, joka tällä hetkellä on monin tavoin aivan hyvin.