Nostetta ja liikkuvuutta

Nyt on menossa toinen perättäinen kova treeniviikko. Maanantaina tein kevyen uinnin, tiistaina semirankan sauvarinteen ja keskiviikkona oli kovempi aamu-uinti sekä iltapäivällä vielä puntti. Tälle päivälle ohjelmaan oli merkitty seuran juoksuharjoitukset, mutta keho tuntui tarvitsevan lepoa ja päätin pitää välipäivän treeneistä, kun viikonloppuna on vielä kova pyörä-juoksuyhdistelmä ja viikon pitkä peruskestävyysharjoitus. Tänään työpäivä alkoi vasta kahdeltatoista, joten aamulla oli aikaa käydä järvessä ja suunnata sieltä vielä joogaamaan. 

Melkein naapuriini avattiin syyskuussa Laive-niminen joogastudio, jonne ostin heti kymppikortin ja seuraavaksi kuukausikortin, kun huomasin pyllisteleväni matolla aika monta kertaa viikossa. Jooga auttaa palautumaan syventämällä hengitystä ja rauhoittamalla hermostoa, se lisää liikkuvuutta ja kehotietoisuutta ja toimii siksi mielestäni hyvänä vastapainona kuluttavalle kestävyysharjoittelulle. Joogan lisäksi olen käynyt säännöllisesti mutta harvakseltaan pilateksessa, josta on ollut paljon apua syvien lihasten kehittämisessä. 

Tuntuu että jotain kehitystä on tapahtunutkin, sillä lantion tuki alkaa löytyä paremmin ja vaikka se ei aina aktivoidu, niin nyt kuitenkin tiedän millaista tunnetta liikkeissäni tavoittelen. Ajattelen keskivartalon tuen eräänlaisena nosteen tunteena lantion alueella, ja siinäkin olennaista on virtaava hengitys joka tuo sitä nosteen tunnetta kehoon. Kun se onnistuu, jaloille jää tilaa liikkua vartalon alla juoksussa ja pyöräilyssä, ja koko kroppa on aktiivisena viemässä itseään eteenpäin. 

Uinnissa tuo tuki ja yleensäkin kytkentä tuntuu hyvinä päivinä, tai minun tapauksissa satunnaisina ohikiitävinä hetkinä, siltä kuin vetäisin itseäni köyttä pitkin eteenpäin. Ikään kuin uusi ote osuisi siihen mihin edellinen jäi, tai lähinnä ettei voiman tunne katkea eikä liike pysähdy missään vaiheessa. Tiedän miltä minun hyvä uinti tuntuu, mutta valitettavasti tuo tunne löytyy yhä vain harvoin ja hukkuu jo saman treenin aikana. Se tunne kun kehossa on pituutta ja rentoutta, liikeketjun palat ajoittuvat oikein toisiinsa nähden ja uinti liukuu eteenpäin tasaisen soljuvalla rytmillä. 

Useimmiten liuku katkeaa kesken ja vartalo vajoaa vetojen välissä jolloin uinnista tulee hidasta ja raskasta. No, ainakin osaan erottaa ja analysoida milloin uinti on hyvää ja milloin ei, harmi vain että ainakin 95 % ajasta se on sitä huonoa, mutta pohjaltahan pääsee vain ylöspäin, ja onhan vapaauintini kehittynyt kahdessa vuodessa täysin nollasta ihan kelvolliseen kuosiin. Kun saisin ylävartalooni lisää voimaa voisi silläkin parantaa uinnin edellytyksiä taas napsun verran, luulen. On hyvä, että haasteet ei lopu kesken. 

Ensi viikko on taas kevyt ja palauttava. Ehkä pääsen testailemaan PowerTapin wattipolkimia, joita odottelen vielä postista. Rahalla saa ja pyörällä pääsee, ainakin rahoistaan, mutta mitä sitä ei rakkaan harrastuksen vuoksi tekisi! Polkimet olivat hyvässä tarjouksessa ja ne oli tarkoitus jossain vaiheessa kuitenkin hankkia, joten satsaus oli perusteltu. Oma aikansa varmaan menee että oppii ajamaan wattien perusteella tai hyödyntämään niistä saatua dataa, mutta uskon että niistä on hyötyä niin treeneissä kuin kisoissa, vaikka mulle oma tunne on tärkein mittari. 

Mainokset

Finntriathlonin Syysleiri

​Perjantaina saavuimme kaverini kanssa Vierumäelle lumisateen saattelemana. Kannoimme tavarat loskaisen pihan poikki majoitukseemme ja astuimme sisään unelmiemme urheilukuplaan. Kokonainen viikonloppu edessä ilman arkihuolia -pelkkää treeniä, ruokaa ja lepoa! Vaikka fyysistä rasitusta tulisikin olemaan paljon, niin myös edellytykset palautumiselle olisivat aivan toista luokkaa kuin kotona. 

Leiri alkoi klo 17.30 lyhyellä infolla ja esittäytymiskierroksella. Tällä kertaa leirin ohjasi teräsnaiskaksikko Tiina Boman ja Mira Leskinen. Osallistujia oli karkeasti arvioiden viitisentoista positiivisella asenteella varustettua triathlonharrastajaa. Jotenkin tuntui että vahva porukkahenki syntyi samantien kun istuttiin luentosalin penkeille ja jatkui yhtä kantavana aina siihen saakka kun viimeisen kerran sanottiin heipat ja lähdettiin kukin omiin suuntiimme. 

Eka treeni on noin 1 h 45 min pituinen pyörä-juoksuyhdistelmä maltillisesti peruskestävyysalueella. En oikeastaan ollut ajanut sen jälkeen kun pyörä saatiin säätöihin, mutta asento tuntuu kuitenkin heti tosi luontevalta. Eikä tee tiukkaakaan ajaa vastuksella kun ympärillä on lauma samanhenkisiä joiden kanssa heittää huulta pyörityksen lomassa, varsinkin kun se katkeaa säännöllisin välein juoksuvaihdoilla. Minulla on näköjään maaginen kyky muuttaa urheilujuoma hieksi ja imeä nestettä kuin sieni. Loppuverryttelyt tehtyämme lukitsemme pyörät ja vastukset urheiluhallin varastoon odottamaan seuraavan päivän harjoitusta ja siirrymme suihkun kautta syömään ja pian unten maille.

Lauantaina kello soi puoli seitsemältä ja siitä puolen tunnin päästä olen paksut juoksutrikoot ja lenkkarit jalassa aamuhölkällä muiden leiriläisten kanssa. Lämpötila on jossain nollan tietämillä ja maa on melko jäinen ja liukas, mutta kuitenkin sen verran pehmeä että kenkä vielä puree siihen ilman nastoja. Vauhti on rauhallinen ja syke nousee hädin tuskin pk-alueelle. Näin hiljaa ei oikein osaa yksin juosta.

Herättelylenkin jälkeen pääsemme aamupalalle ja minä teen arviointivirheen sen suhteen mitä vatsani ottaa vastaan ja olen kärsiä siitä koko tulevan päivän. Siispä itselleni muistutuksena: älä syö aamulla liikaa kuituja, sillä vatsasi vetää sämpylästä liinat kiinni eikä tahdo sen jälkeen ottaa enää mitään vastaan, mikä on huono kun energiaa kuitenkin kuluu. 

Yhdeksältä hypätään altaaseen ja uidaan puolitoista tuntia tekniikkaa ja eri vauhtisia ja pituisia sarjoja. Tunnen oloni tosi tahmeaksi ja hieman huonovointiseksi, arvellen sen johtuvan huonoista aamiaisvalinnoista ja ilkeän tuntuisesta vatsasta. Muuten uinti tuntuu hyvältä, mutta mitään tehoja en saa itsestäni irti, ja Tiina kehottaakin minua jättämään tehot tällä kertaa vähemmälle ja keskittymään enemmän tekniikkaan. Saan palautetta käsivedon vajaasta lopputyönnöstä, ja vaikka siitä on ennenkin sanonut moni ihminen, taisin vasta nyt saada vinkistä vaarin ja huomasin uinnin rauhoittuvan kummasti kun maltan viedä vedon loppuun asti. 

Uinnin jälkeen olisi mahdollisuus mennä heti syömään mutta minulla ei ole yhtään nälkä ja pelottaa että koko päivä menee pilalle kun energia ei imeydy, ja vielä niin tyhmästä virheestä että syö liikaa ja itselle sopimattomasti. Kerron asiasta treeni- ja kämppäkaverilleni ja samalla tajuan että kaikki tämä on osa kokemuksen karttumisen ja oman kehon opettelun kokonaisuudesta, jossa ei auta kuin olla kärsivällinen ja sinnikäs. Onneksi parin tunnin odottelun jälkeen saan taas nälän tunteen niin että pystyn syömään kevyen lounaan ennen iltapäivän harjoitusta.

Kolmelta kymmenet kammet taas pyörivät urheiluhallin nurkassa lasten pomppulinnan vieressä (vaatii erityistä henkistä lujuutta polkea pyörää kun olisi myös mahdollisuus pomppia). Ensin kevyesti, sitten reippaammin. Käsitän että voin vielä pelastaa päivän nauttimalla pieniä määriä energiaa tasaisesti koko treenin ajan, ja avaan heti alussa energiapatukan ja hörpin urheilujuomaa. Taktiikka toimii ja pystyn tekemään lähes kolmen tunnin treenin melko hyvillä energioilla, ja harjoituksen jälkeen tuntuu että päivällinenkin uppoaa jo ihan hyvin.

Päivällisen jälkeen siirrymme voimistelusaliin vetreyttämään paikkojamme kevyillä liikkuvuusharjoituksilla. Teemme avauksia, pumppauksia, dynaamisia sekä hieman staattisempia venytyksiä, mutta myös pientä kiusaa vatsalihaksille. Tunnin aikana tulee taas hiki, ja ihmettelen mistä sitä riittääkin.

Yöllä siirrytään talviaikaan ja saamme nukkua tunnin pidempään. Sunnuntaiaamun valjetessa tunnen oloni kuin katujyrän alle jääneeksi. Aamupala maittaa hyvin mutta varon syömästä liikaa. 

Yön aikana on satanut lisää lunta ja liukkauden takia ulos suunniteltu juoksuharjoitus siirretään sisälle. Muutama meistä tekee silti verryttelyn ulkona, ja itsekin kaipaan happea sen verran että liityn ulkohölkkäilijöiden seuraan. Alkulämmittelyn jälkeen tehdään koordinaatio- ja tekniikkaharjoituksia joiden väliin hölkätään yksi ratakierros. Pohkeeni ovat kuin puuta edellisten päivien ratajuoksuista ja hermosto jo valmiiksi vähän väsyksissä, mutta tekniikoiden tekeminen on silti kivaa vaihtelua jota pitäisi muistaa useammin tehdä. Loppuun tehdään lyhyt coretreeni ja väsyneitä vatsalihaksia polttelee.

Ennen uintia on tunnin tauko ja aikaa tyhjentää huone luovutuskuntoon. Klo 12.30 hyppäämme altaaseen ja Mira vetää meille vielä viimeisen, tunnin mittaisen uintiharjoituksen, joka sisältää tekniikkaa, vesivoimaa ja reipasta uintia sekä loppuun neljä lyhyttä kovaa vetoa. Vaikka kroppa on jo väsynyt niin uinti tuntuu silti mukavalta, mutta koviin 25 metrin vetoihin en enää saa tehoja irti niin että hapottaisi. Loppuverryttelyyn siirtyminen tuntuu jo aavistuksen haikealta, sillä jäljellä on enää ruokailu ja sitten leiri on ohi. 

Niin kuin alussa totesin, hyvä porukkahenki kantaa loppuun asti. Vielä ruokapöydässä vaihdetaan ajatuksia, ja ensimmäiset lähtijät käyvät sanomassa heipat kädestä pitäen ja halaten. Sitten tulee minun ja kaverinikin aika lähteä, haemme vielä pyörät ja trainerit urheiluhallin varastosta ja pakkaamme ne autoon. Vierumäki jää taakse mutta mukana on paljon hyviä muistoja ja uutta inspiraatiota kotiin viemisiksi. Kunhan tästä palaudun niin pääsen taas treenaamaan into piukassa.

Kiitos Finntriathlon ja mahtavat leirikaverit!
❤:llä Kaisa 

Kuntourheilijan syksy

​Kova, kova, kevyt. Kova, kova, kevyt. Viikot vierivät harjoitusohjelman tahdittamana, lehdet tippuvat puista ja sää kylmenee syksyn edetessä. Pilvisten päivien lomaan osuu onneksi myös kauniita ja aurinkoisia hetkiä, jolloin yritän sännätä ulos lataamaan valokennojani. Syksyllä on oikeastaan ihana liikkua luonnossa ruskan värejä ihaillen. 

Mikä parasta, jalkojen kanssa ei nyt ole ollut ongelmia. Juoksin viikko sitten pisimmän lenkkini ikinä, yli 17 km, eikä polvi oikutellut ollenkaan. Tuntuuhan tuo lukema aika vähäiseltä mainittavaksi, mutta kaikkien vuosia kestäneiden askelongelmien, rasitusmurtumien ja loukkaantumisten jälkeen on ihan ymmärrettävää, että pitkien lenkkien aika minulla koittaa vasta nyt. Uskon että ensi vuonna pystyn vihdoin juoksemaan puolimaratonin, jota minun piti ensimmäisen kerran koittaa jo vuonna 2014 Sini Alusniemen valmentamana, mutta jalkaongelmat nostivat tien pystyyn.

Tuntuu vihdoin että elimistö alkaa sopeutua rasituksen ja energian kulutuksen kasvuun enkä tunne itseäni nälkäiseksi tai yliväsyneeksi niin usein kuin aiemmin. Muutaman kerran treeni on lähtenyt tehoissa lapasesta ja joku lepopäivä on jäänyt pyhittämättä, mutta sen saattaa laittaa vielä alkuinnostuksen piikkiin. Ajoittain käy myös niin että omat odotukset ja vaatimukset itseä kohtaan kasvavat kohtuuttomiksi ja silloin treenimotivaatio helposti laskee, kunnes muistan taas sopivan itseironian ja sen ettei harjoittelussakaan kannata sotkeutua lillukan varsiin. 

Tällä viikolla TriBasen Panu Lieto kävi vetämässä meidän Jyväskylän tiimille aamu-uinnin ja sauvarinneharjoituksen. Pelkäsin että altaassa otetaan henki pois, mutta uinti olikin lähes leppoisaa sisältäen tekniikkaa, potkuja ja käsivetoja, ei niitä ylivauhtisia settejä joita kauhulla odotin. Tuskan hiestä pääsin siis nauttimaan vasta illalla Laajavuoren mäkeä kivutessani. En muista miten pitkiä nousut olivat, mutta minuutit tuntuivat ikuisuudelta ja koettelivat tämän tytön haponsietokykyä. Viimeisissä vedoissa tekikin mieli heittää ylipitkät sauvat mäkeen, sen verran hankalalta tuntui tökkiä niillä kun työntötekniikka oli muutenkin itselle vieras ja väsymys painoi lihaksia. En ole tehnyt sauvarinneharjoituksia aiemmin mutta se tulee nyt kyllä mukaan ohjelmistoon, kun saan hankittua paremmat sauvat.

Tiedän että minun täytyy saada lisää kovuutta sietää epämukavuutta ja negatiivisia ajatuksia mikäli tahdon kehittyä urheilijana. Koitan hokea itselleni että tämän kuuluu nyt tuntua pahalta ja raskaalta, nyt tarvitsee vain keskittyä sietämään sitä hetki. Haluan uskoa etteivät herkkyys ja kovuus sulje toisiaan pois. Minä olisin mieluiten lempeä ja kiltti, mutta urheilussa on osattava olla myös päättäväinen ja toisinaan itsekäskin. Jokin itsensä likoonlaittamisessa puhuttelee myös tällaista kuntourheilijaa, joka käy kilpaa lähinnä itsensä kanssa.

Ensi viikko on vielä kova ja siihen osuu sopivasti Finntriathlonin syysleiri, jonka jälkeen on hyvä hölläillä taas kevyt viikko. Mukaan lähtee uusi hiilikuituystävä, Felt B2 sähkövaihteinen triathlonpyörä, jonka ostin hiljattain käytettynä ja johon hyvän silmän omaava seurakaveri teki heti bike fitin. En uskonut että olisin kaatumisen jälkeen enää lämmennyt tripyörälle, mutta kummasti kolhut unohtuu ja unelmat työntää eteen päin… Äiti totesi vain, että toivottavasti siitä on pyörää pitkäksi aikaa ja että se pysyy pystyssä. Näin täytyy toivoa. 

Vaikeat päivät

​Harmaat pilvet roikkuvat raskaina taivaalla ties monennetta päivää ja ilman täyttää kaiken läpi tunkeva kosteus. Vaikka olen vain lyhyitä päiviä töissä tunnen olevani jatkuvasti väsynyt ja painelen kilometrejä kuin puolihorteessa, lantio roikkuen ja ryhti lysyssä. Askel ei tunnu osuvan painopisteen alle vaikka miten koittaisi ja mittarin antama running index näyttää tympeitä lukemia. Ei huvittaisi oikeastaan tehdä mitään muuta kuin ulkoilla kevyesti ja rentoutua pehmeillä joogatunneilla. Motivaatio on kadoksissa ja tuntuu ettei omaan kehoon löydy minkäänlaista yhteyttä.

Vaikeimpina päivinä tajuntaan nousee kiusallinen ajatus: olisin varmaan onnellisempi jos liikkuisin ilman tavoitteita ja voisi tehdä vain sen mukaan mikä tuntuu itsestä hyvältä. Ja miten ihmeessä aion sitten jaksaa treenata kun teen taas täyttä työviikkoa? Tuntuu kuin itseluottamus murenisi täysin ja välineet voisi laittaa samantien myyntiin. Minusta ei vain ole tähän.

 
Ajatus palaa fiilisliikkumiseen sitkeästi kuin magneetti rautaan. Olen niin tottunut liikunnalliseen elämään että tuskin jäisin kotiin makaamaan vaikkei olisikaan pakko lähteä mihinkään. Luultavasti pysyisin silti terveyden kannalta hyvässä kunnossa, ehkä hyvinvointini jopa paranisi kun treenien suorittamisen sijaan olisin vapaammin läsnä kehossani ja valmis tekemään mitä se pyytää. 

Mutta miksi kynnys kehon kuunteluun on edelleen niin korkealla? Miksi en voi reilusti jättää treeniä tekemättä päivänä kun jokainen solu huutaa vain halusta hengähtää, hermosto on niin kuormittunut ettei liikeratoihin saa mitään tuntumaa ja väkisin vääntäminen vain itkettää? Tuskin valmentajakaan käskisi minua treeneihin. Luultavasti tämän tekstin luettuaan haluaa rukata treeniohjelmani uusiksi tai kertoo ettei liian väsyneenä ole hyötyä harjoitella, jos harjoitus ei onnistu eikä mene perille. Niinpä. 

On vaikea vetää rajaa todellisen väsymyksen ja ohimenevän huvittamattomuuden väliin. Tai tunnistaa milloin kyse on vain hitaasta syttymisestä, kun huolellisen alkuverran jälkeen rytmi löytyykin ja riittää kun keskittyy sen säilyttämiseen. Harjoitteleminen on niin paljon muutakin kuin hengitys- ja verenkiertoelimistön kapasiteetin kehittämistä. Se on myös hermostoa kuormittavaa, tuki- ja liikuntaelimiä rasittavaa sekä henkistä kestävyyttä kysyvää. Kun näiden kaikkien muiden osa-alueiden huomioimisen laiminlyö toistuvasti häviää treenaamisen laatu helposti määrälle. Mitä pidempi harjoitustausta urheilijalla on sen enemmän harjoittelun laadukkuus korostuu tulosten kehittymisen kannalta.

Huomasin että epätoivoisina hetkinä kuitenkin auttaa kun tunnustaa tilanteen ja myöntää että syystä tai toisesta juuri nyt ei kulje. Miten helppo onkaan valua mustaan aukkoon jonka pohjalta ei näe omia onnistumisiaan ja hitaasti nousevaa kehityskäyrää. Ehkä opin kerta kerralta erottamaan yhä paremmin milloin vain mieli haikailisi jotain muuta ja milloin koko olemukseni on jonkin muun, kuin sen suunnitellun treenin tarpeessa. 

Ja onhan silläkin syynsä miksi tätä kaikesta huolimatta haluaa ja jaksaa yrittää. Silloin kun liikkuminen sujuu helposti ja sulavasti, oli se sitten harjoituksessa tai kisassa, maksaa se kaiken takaisin. Ja toisaalta ihan puhdasta fiilisliikuntaa ehtii harrastaa myöhemminkin, joten miksen panostaisi tähän niin kauan kuin se tuntuu itsestä hyvältä? Kunhan olen itselleni rehellinen.

Siitä aion pitää kiinni ettei rakas elämäntapa saa muuttua suorittamiseksi. Elämään kuuluu erilaisia sävyjä, niin myös urheiluun. Tahdon mieluummin elää ne läpi hyväksyen ja arvostaen osana elämääni, koska uskon että läsnäolon kautta on mahdollista löytää se todellinen voima kohdata ja voittaa vaikeudet joita jokaisen polulle väistämättä osuu. Väkisin suorittamisessa helposti hukkuu ymmärrys siitä mitä tehdään ja miksi. Ja toki on muistettava että oman kehon ja sille toimivan harjoittelun oppiminen ottaa aikansa. 

Pientä mutta oleellista

Niin se on taas kisakausi päättynyt ja uusi harjoituskausi alkanut. Sun City Triathlonin jälkeen märkäpuku on saanut roikkua henkarissa ja kisa-asu on hautautunut kaapin pohjalle. Pidin kahden viikon ylimenokauden josta puolet meni flunssaa potiessa. Uusi treeniohjelma alkoi syyskuun alusta, ja minulla on kerrankin mahdollisuus täysipainoiseen harjoitteluun monessakin mielessä. 

Tällä hetkellä en kärsi mistään vammasta ja heikon työtilanteen vuoksi harjoitteluun ja palautumiseen on ainakin vuoden loppuun asti käytettävissä ylellisen paljon aikaa. Ja sen kyllä huomaa tekemisessä. En muista milloin viimeksi on ollut näin energinen olo treeneissä. Tai toisaalta se on suhteellista, sillä syksyn pimentyvät päivät saavat minut henkiseen virransäästötilaan ja käynnistyminen on hidasta, mutta sitten kun pääsee liikkeelle on hymy herkässä ainakin sisäisesti vaikkei se kasvoilla asti näkyisikään.

Olen tykännyt TRIBaselta saamastani harjoitusohjelmasta. Tunteja kertyy viikossa noin viidestä yhdeksään. Panostan määrän sijaan laatuun. Pyrin tekemään harjoitukset huolella ja keskittymään jokaiseen treeniin. Jos huomaan että jonain päivänä treeni ei kaikilta osin onnistu niin kuin se on alunperin suunniteltu, muokkaan sitä lennosta sopivammaksi. Uskon että eniten väliä on sillä että pystyy tekemään hyvin sen mitä tekee kuin että tekee väkisin ja huonosti sen mitä on suunniteltu. Kuitenkin yritän poiketa ohjelmasta mahdollisimman vähän.

Opettelen edelleen parempaa palautumista, siis että osaan varata tarpeeksi ruokaa, että sitä olisi tarpeeksi pian saatavilla ja että muistan syödä riittävän usein ja sovittaa päivän muut aktiviteetit palautumista tukevaksi. Lähinnä ettei päivän muu höntyily vastaa teholtaan toista treeniä jota en tietenkään kirjaa mihinkään. Palautumista tukee hyvin myös se että harjoitusohjelmassani  on lähes joka viikko kaksikin lepopäivää, kun taas joinain päivinä on tuplatreenit. Aiemmin oli vaikea malttaa levätä, mutta nyt olen huomannut että selkeä rytmitys harjoittelussa ja palautumisessa taitaa tosiaan toimia paremmin. 

En ole vielä ilmoittanut yhteenkään kisaan ensi kesälle, mutta ajatus on pitää tavoitteet vielä perusmatkassa. Jostain syystä en koe erityistä polttelua vielä pidemmille matkoille, vaikka melkein voisin laittaa pyöräni pantiksi että puolikaskin menisi, mikäli polvet kestävät juoksun. Jotenkin luonteelleni on kai ominaista tehdä asiat viimeisen päälle, joten puoli- tai täysmatkan läpivienti ei ajatuksena anna samanlaista tyydytystä kuin aikaparannus perusmatkalla ja se että voin asettaa tavoitteet pitkällä tähtäimellä. Tietyllä tapaa edelliset vuodet ovat vielä painolastina kehittymisessäni ja haluan ottaa ajan kanssa takaisin sen mitä joskus möhlin. Kehon koordinaatiota ja hallintaa, liikkuvuutta, itsetuntemusta ja muuta pientä mutta oleellista.

Sun City Triathlon 20.8.2017

Osallistuin viikonloppuna Sun City Triathloniin perusmatkalle, joka oli samalla  kauteni päätöskisa. Takana oli jo kolme starttia parin viikon väleillä ja kisaväsymys alkoi Vaasaan mennessä painaa. Kilpailua edeltävällä viikolla tuntui kuin flunssakin olisi tuloillaan eivätkä viimeiset treenit oikein kulkeneet. Aloin jo miettiä oliko kisa liian pian edellisen startin jälkeen, mutta olo onneksi parani viikonloppua kohti ja olin muutenkin asennoitunut niin ettei suorituksen suhteen ollut paineita, kunhan menisin vain nauttimaan reissusta. 

Lähdimme kaverin kanssa Vaasaan lauantaina jo aamupäivällä jotta perillä olisi aikaa tutustua reitteihin ja ympäristöön. Suunnittelin että kävisin verryttelemässä pyöräreitillä, mutta sää oli niin sateinen että uinti alkoi tuntua kiinnostavammalta vaihtoehdolta. Meri oli jonkin verran aaltoileva mutta ei puoliakaan siitä mitä se tulisi seuraavana päivänä olemaan. Yllätyin veden lämpötilasta, kuvittelin sen olevan kylmempää. Kiersin poijut kertaalleen. Sitten menimme kaverin kanssa takaisin hotellille ja tankkaamaan sunnuntaita varten.

Illalla kävimme vielä kävelemässä ja tuuli työnsi pilviä pois paljastaen kauniin auringonlaskun. Toivoin että olisin lähtenyt pyörällä, mutta alkoi olla jo niin hämärää etten olisi erottunut tiestä eikä minulla ollut valojakaan. Pää oli väsynyt mutta kehossa riitti sen verran virtaa että jalat innostuivat ottamaan pieniä juoksuspurtteja. Olisipa askel näin kevyt pidemmälläkin juoksulla.

Sunnuntaiaamu valkeni tuulisena. Luulin että sade lyö ikkunaan, mutta tuuli vain paukutti rakenteita. Aamupalalla en tiennyt mitä söisin ja miten paljon, mutta starttiin oli vielä kolme tuntia joten sopivasti piti mahansa täyttää ettei tulisi nälkä. Jännitys hiipi taas mieleen ja kova sekä puuskittainen tuuli arvelutti, mutta psyykkasin itseäni. Tarkoitus oli kuitenkin tehdä oma kisa ja ottaa se hauskanpidon ja uusien kokemusten kannalta. 

Veimme pyörät vaihtoalueelle ja kisainfon jälkeen loput varusteet. Kun starttiin oli parikymmentä minuuttia puin märkäpuvun, otin yhden geelin ja lähdin rantaan. Aallokko vyöryi suurena kun tuuli työnsi vettä ulapalta. Silti se ei näyttänyt lainkaan pelottavalta, vaan jopa houkuttavalta, jännittävältä ja kiehtovalta. Sukelsin aaltoihin ja kelluin hetken paikallani tunteakseni keinahtelun rytmin.

Uin muutaman vedon ja olin pakahtua ihastuksesta, tällaisissa aalloissa en ole uinut! En ehkä saanut vedestä kiinni enkä oikein tiennyt miten siinä pitäisi uida, mutta huomasin missä vaiheessa aaltoa kannattaa hengittää. Sen sijaan suunnistaminen oli todella vaikeaa, kun korkeat aallot peittivät näkyvyyden. Tähystäessä oli pakko uida rintaa ja enimmäkseen turvauduin vain katsomaan missä muut uivat ja koittaen pysyä parvessa. Uinti oli lyhennetty yhteen kierrokseen, mikä oli ymmärrettävää, mutta oikeastaan en olisi pannut lainkaan pahakseni vaikka olisimme saaneet uida täydet kaksi kierrosta.

Uinti 00:18:33

Saavuin rantaan ja juoksin portaat ylös vaihtoalueelle ja pyörän luo. Riisuin märkäpuvun, laitoin kypärän, ajolasit, sukat ja kengät sekä numerovyön. Olin ostanut uudet ajolasit ja ne tuntuivat tuovan uutta pontta pyörälle lähtöön.

T1 00:01:56

Aloitin pyöräilyn rauhallisesti sillä tuuli oli mennessä vastainen. Puuskien takia en uskaltanut laskeutua lepuuttajille vaan ajoin ohjaustangolta. Pyöriä meni jatkuvasti ohi, mutta ensimmäisen kymmenen kilometrin jälkeen ajo rentoutui ja uskalsin vaihtaa isommalle eturattaalle ja laskeutua lepuuttajille. Pääsin myös muutaman pyörän ohi ja vauhti hieman parani, varsinkin kun tultiin kääntöpaikalle ja päästiin ajamaan myötätuuleen. Jaloista alkoi löytyä enemmän voimaa ja sain taas ohitettua joitain pyöriä. Runttasin varmaan liiankin ahneesti, järkevämminkin olisi voinut ajaa, mutta päätin ottaa ilon irti siitä että pyörä kulki. Sitten tulikin pieni hyytyminen ja pari kisaajaa jotka ohitin aiemmin menivät puolestaan minun ohitseni, joskin toisen sain vielä kerran jätettyä taakseni. Viimeisen kilometrin pyörittelin kevyemmin kunnes kaarroin vaihtoalueelle.

Pyöräily 1:14:12

Sain pyörän telineelle ja kengät vaihdettua, mutta harhailin hetken vaihtoalueella kun en ollut varma mistä lähdetään juoksureitille. Aika alkeellinen moka mutta ei vienyt montaa ylimääräistä sekuntia.

T2 00:01:02

Juoksureitti oli mukava -tasainen, kivat maisemat ja yleisöä matkan varrella. Vain tuuli kävi mereltä kovina puuskina ja teki joissain kohti etenemisestä raskasta. Ensimmäinen kierros meni suhteellisen hyvin ja kevyesti, mutta toisella uskollinen polven kiristely alkoi ja rajoitti menemistä, samoin ihan rehellinen väsymys. Silti henkisesti oli todella hyvä olo. Fyysisesti tuntui jo vähän pahalta, mutta jostain löytyi taistelutahtoa puristaa kaikki mitä löytyi. Eräs kisaaja jonka ohitin pyörällä juoksi kevyesti ohitseni enkä päässyt tämän peesiin, mutta vaikken taistellut sijoituksista tuntui innostavalta taistella lievää kipua ja väsymystä vastaan. Kun miettii kevättä ja miten pahasti polvi vaivasi silloin, ei ole ollenkaan itsestään selvää että nyt pääsin kaikki kisat juosten maaliin. 

Juoksu 00:54:09

Kokonaisaika 2:29:54, sijoitus oman sarjan 6.

Kisan jälkeen vasemman polven ulkosyrjä oli melko jumissa ja vähän kipeä kävellä. Join palautusjuoman ja lähdin vielä jäähdyttelylenkille pyörällä. Oli vain tosi hyvä olla. Kisat olivat nyt takana, ja siitä ja jostain muusta oli jotenkin vapautunut fiilis. Ehkä vapautunut omista paineista joita asetin itselleni. En ole kärkinaisia mutta en häntäpäässäkään. En tunne enää olevani huono tai että olisi syytä moittia itseään. Kehittää voin, mutta se ei ole itselleni merkki epäonnistumisesta vaan tekijä joka motivoi. Harjoittelu ja kehittyminen on mahdollisuus, ei uhka. Onpa hassua että tällaisiakin joskus niin vakavissani mietin.

Nyt alkaa parin viikon huili ja sen jälkeen nousu kohti uutta treenikautta tavoitteineen ja haasteineen. 

Tahkon perusmatka 5.8.

Tahkon kisaviikonloppu on ohi ja sen myötä eräänlainen ympyrä sulkeutunut tai matka saavuttanut jonkin merkittävän virstanpylvään. Silloin kun aloitin triathlonin kaksi vuotta sitten oli minulla hirveän kova polte ja vauhti saavuttaa asioita ja tein Tahkon perusmatkasta 2016 itselleni päätavoitteen. Se tuntui isolta ja vähän pelottavaltakin silloin kun ei tiennyt lajista eikä omista rajoistaankaan oikein mitään. Ensimmäinen vuosi olikin jatkuvaa pään hakkaamista kun tahtoa oli enemmän kuin ymmärrystä. Ensimmäinen iso kisa tuntui symbolisesti tärkeältä ja siihen tiivistyi paljon odotuksia, pelkoja ja unelmia otsikolla Voita itsesi. 

Sitten jouduin oman elämäni stuntmaniksi kun kaaduin pyörällä kaksi päivää ennen Tahkon kilpailua ja pääsin piipaa-autolla sairaalaan. Pitkän illan aikana tajusin vähitellen etten pääse Tahkolle. Enkä varmaan Tikka Triathloniin. Enkä Finlandia Marathonille. Enkä treenaamaankaan vähään aikaan. Melkein koko olemiseltani mureni pohja, mutta käänsin sen haluksi päästä yli onnettomuudesta ja pärjätä omin voimin. 

Yhtäkkiä treenaaminen ja kilpailulliset tavoitteet tuntuivat jopa lapsellisilta ja turhanpäiväisiltä. Olin rakentanut identiteettiäni pelkän urheilun varaan ja kun se otettiin pois en ollutkaan mitään. Halusin edelleen olla suoriutuja ja selviytyjä. Elämä alkoi näyttää taistelukentältä. En enää tiennyt mitkä oikeastaan ovat minulle tärkeitä arvoja ja millainen maailma on. Siitä seurasi pitkä ja raskas henkinen stressi ja uupuminen. 

Tajusin että suorittaminen on liian ohut pohja ihmisarvolle ja hyväksytyksi tulemiselle. Kuitenkin elämässä pitää myös uskaltaa astua rajojensa ulkopuolelle ja käydä läpi vaikeita vaiheita jotta voi kasvaa ja päästä eteen päin. Sellainen suorittaminen jossa pönkittäisin vain omaa heikkoa itsetuntoani ei oikeastaan antanut mitään. Oliko se muka itsensä voittamista että piti kaksin käsin kiinni ongelmistaan eikä ollut oikeasti valmis punnitsemaan arvojaan ja toimimaan niiden mukaan? 

Harjoittelin kesällä enemmän jaksamiseni mukaan ja asioita priorisoiden ymmärtäen ettei kaikkea voi saada kerralla. Jännitin kyllä miten kisat menisivät kun harjoittelu oli niin vähäistä ja mitä sattuu. Toki laskin rimaanikin, mutta yllätyin silti miten hyvin lopulta Kuopion ja Kangasalan startit menivät ja palautuminen niistä sujui melko hyvin. Kisoihin ei enää tiivistynyt niin suuria odotuksia, mutta silti latauduin ja nautin niistä. Samalla triathlon alkoi löytää jotenkin luontevamman paikan elämässä. Se ei ollut tärkein, vaikka se oli tärkeä. Se ei hallinnut minua, vaan se oli asia josta sain nauttia. 

Kun kaatumisen vuosipäivä koitti mietin miten hurjan linkouksen kävin läpi sen myötä niin henkisesti kuin fyysisesti. Se oli raskasta ja kivuliasta aikaa ja yritin ehkä sietää sitä enemmän kuin olisi tarvinnut, tarkoitan että olisin voinut olla itselleni armollisempi ja laskea vaatimustasoani. 

Tahkon kisapäivänä sade ja ankea mieli melkein vei intoni. Kuitenkin jostain se keskittyminen ja lataus aina tulee, viimeistään kun vetää märkkärin ylle ja sulkee arkiminän punaiseen vaihtopussiin odottamaan maaliintuloa. Uinnissa keskityin vain matkan taittamiseen, pyöräilystä nautin eniten vaikka satoi koko ajan. Juoksu oli raskain. Pääsin kuitenkin perusmatkan kolmeen tuntiin ja kolmeentoista sekuntiin. Olin aikaani tyytyväinen, se oli minulle realistinen mutta silti haastava tavoite ja se toteutui. 

Tuntuu että nyt oikeastaan alan nauttia tästä paljon enemmän. Triathlon on hieno laji, itsensä haastaminen fyysisesti ja henkisesti on antoisaa, samoin yhteisöllisyyden kokeminen. Ehkä itsensä voittaminen on sitä että voittaa ne esteet jotka omassa päässä haittaavat elämästä täydesti. Selviytyminen ja itsensä voittaminen onkin ehkä ennemmin sitä että antautuu elämälle ja suostuu näkemään todellisuuden ja tekemään ratkaisuja sen pohjalta. Ehkä voitin nyt yhden erän, mutta tiedän kamppailevani tuon vaikean vastustajan kanssa vielä useammankin tiukan matsin. Täältä pesee.

Olen tavannut tällä matkalla mielettömän hienoja ihmisiä. Kiitos teille, olette rohkaisseet minua urheilemaan, kannustamaan muita, väittelemään ja heittämään huulta, uskaltamaan olla osa yhteisöä. Nyt alkaa uusi luku sillä liityin Tribasen tiimiin ja annan treeniohjelmani Panun ja Jussin käsiin.