Vaikeat päivät

​Harmaat pilvet roikkuvat raskaina taivaalla ties monennetta päivää ja ilman täyttää kaiken läpi tunkeva kosteus. Vaikka olen vain lyhyitä päiviä töissä tunnen olevani jatkuvasti väsynyt ja painelen kilometrejä kuin puolihorteessa, lantio roikkuen ja ryhti lysyssä. Askel ei tunnu osuvan painopisteen alle vaikka miten koittaisi ja mittarin antama running index näyttää tympeitä lukemia. Ei huvittaisi oikeastaan tehdä mitään muuta kuin ulkoilla kevyesti ja rentoutua pehmeillä joogatunneilla. Motivaatio on kadoksissa ja tuntuu ettei omaan kehoon löydy minkäänlaista yhteyttä.

Vaikeimpina päivinä tajuntaan nousee kiusallinen ajatus: olisin varmaan onnellisempi jos liikkuisin ilman tavoitteita ja voisi tehdä vain sen mukaan mikä tuntuu itsestä hyvältä. Ja miten ihmeessä aion sitten jaksaa treenata kun teen taas täyttä työviikkoa? Tuntuu kuin itseluottamus murenisi täysin ja välineet voisi laittaa samantien myyntiin. Minusta ei vain ole tähän.

 
Ajatus palaa fiilisliikkumiseen sitkeästi kuin magneetti rautaan. Olen niin tottunut liikunnalliseen elämään että tuskin jäisin kotiin makaamaan vaikkei olisikaan pakko lähteä mihinkään. Luultavasti pysyisin silti terveyden kannalta hyvässä kunnossa, ehkä hyvinvointini jopa paranisi kun treenien suorittamisen sijaan olisin vapaammin läsnä kehossani ja valmis tekemään mitä se pyytää. 

Mutta miksi kynnys kehon kuunteluun on edelleen niin korkealla? Miksi en voi reilusti jättää treeniä tekemättä päivänä kun jokainen solu huutaa vain halusta hengähtää, hermosto on niin kuormittunut ettei liikeratoihin saa mitään tuntumaa ja väkisin vääntäminen vain itkettää? Tuskin valmentajakaan käskisi minua treeneihin. Luultavasti tämän tekstin luettuaan haluaa rukata treeniohjelmani uusiksi tai kertoo ettei liian väsyneenä ole hyötyä harjoitella, jos harjoitus ei onnistu eikä mene perille. Niinpä. 

On vaikea vetää rajaa todellisen väsymyksen ja ohimenevän huvittamattomuuden väliin. Tai tunnistaa milloin kyse on vain hitaasta syttymisestä, kun huolellisen alkuverran jälkeen rytmi löytyykin ja riittää kun keskittyy sen säilyttämiseen. Harjoitteleminen on niin paljon muutakin kuin hengitys- ja verenkiertoelimistön kapasiteetin kehittämistä. Se on myös hermostoa kuormittavaa, tuki- ja liikuntaelimiä rasittavaa sekä henkistä kestävyyttä kysyvää. Kun näiden kaikkien muiden osa-alueiden huomioimisen laiminlyö toistuvasti häviää treenaamisen laatu helposti määrälle. Mitä pidempi harjoitustausta urheilijalla on sen enemmän harjoittelun laadukkuus korostuu tulosten kehittymisen kannalta.

Huomasin että epätoivoisina hetkinä kuitenkin auttaa kun tunnustaa tilanteen ja myöntää että syystä tai toisesta juuri nyt ei kulje. Miten helppo onkaan valua mustaan aukkoon jonka pohjalta ei näe omia onnistumisiaan ja hitaasti nousevaa kehityskäyrää. Ehkä opin kerta kerralta erottamaan yhä paremmin milloin vain mieli haikailisi jotain muuta ja milloin koko olemukseni on jonkin muun, kuin sen suunnitellun treenin tarpeessa. 

Ja onhan silläkin syynsä miksi tätä kaikesta huolimatta haluaa ja jaksaa yrittää. Silloin kun liikkuminen sujuu helposti ja sulavasti, oli se sitten harjoituksessa tai kisassa, maksaa se kaiken takaisin. Ja toisaalta ihan puhdasta fiilisliikuntaa ehtii harrastaa myöhemminkin, joten miksen panostaisi tähän niin kauan kuin se tuntuu itsestä hyvältä? Kunhan olen itselleni rehellinen.

Siitä aion pitää kiinni ettei rakas elämäntapa saa muuttua suorittamiseksi. Elämään kuuluu erilaisia sävyjä, niin myös urheiluun. Tahdon mieluummin elää ne läpi hyväksyen ja arvostaen osana elämääni, koska uskon että läsnäolon kautta on mahdollista löytää se todellinen voima kohdata ja voittaa vaikeudet joita jokaisen polulle väistämättä osuu. Väkisin suorittamisessa helposti hukkuu ymmärrys siitä mitä tehdään ja miksi. Ja toki on muistettava että oman kehon ja sille toimivan harjoittelun oppiminen ottaa aikansa. 

Mainokset

Pientä mutta oleellista

Niin se on taas kisakausi päättynyt ja uusi harjoituskausi alkanut. Sun City Triathlonin jälkeen märkäpuku on saanut roikkua henkarissa ja kisa-asu on hautautunut kaapin pohjalle. Pidin kahden viikon ylimenokauden josta puolet meni flunssaa potiessa. Uusi treeniohjelma alkoi syyskuun alusta, ja minulla on kerrankin mahdollisuus täysipainoiseen harjoitteluun monessakin mielessä. 

Tällä hetkellä en kärsi mistään vammasta ja heikon työtilanteen vuoksi harjoitteluun ja palautumiseen on ainakin vuoden loppuun asti käytettävissä ylellisen paljon aikaa. Ja sen kyllä huomaa tekemisessä. En muista milloin viimeksi on ollut näin energinen olo treeneissä. Tai toisaalta se on suhteellista, sillä syksyn pimentyvät päivät saavat minut henkiseen virransäästötilaan ja käynnistyminen on hidasta, mutta sitten kun pääsee liikkeelle on hymy herkässä ainakin sisäisesti vaikkei se kasvoilla asti näkyisikään.

Olen tykännyt TRIBaselta saamastani harjoitusohjelmasta. Tunteja kertyy viikossa noin viidestä yhdeksään. Panostan määrän sijaan laatuun. Pyrin tekemään harjoitukset huolella ja keskittymään jokaiseen treeniin. Jos huomaan että jonain päivänä treeni ei kaikilta osin onnistu niin kuin se on alunperin suunniteltu, muokkaan sitä lennosta sopivammaksi. Uskon että eniten väliä on sillä että pystyy tekemään hyvin sen mitä tekee kuin että tekee väkisin ja huonosti sen mitä on suunniteltu. Kuitenkin yritän poiketa ohjelmasta mahdollisimman vähän.

Opettelen edelleen parempaa palautumista, siis että osaan varata tarpeeksi ruokaa, että sitä olisi tarpeeksi pian saatavilla ja että muistan syödä riittävän usein ja sovittaa päivän muut aktiviteetit palautumista tukevaksi. Lähinnä ettei päivän muu höntyily vastaa teholtaan toista treeniä jota en tietenkään kirjaa mihinkään. Palautumista tukee hyvin myös se että harjoitusohjelmassani  on lähes joka viikko kaksikin lepopäivää, kun taas joinain päivinä on tuplatreenit. Aiemmin oli vaikea malttaa levätä, mutta nyt olen huomannut että selkeä rytmitys harjoittelussa ja palautumisessa taitaa tosiaan toimia paremmin. 

En ole vielä ilmoittanut yhteenkään kisaan ensi kesälle, mutta ajatus on pitää tavoitteet vielä perusmatkassa. Jostain syystä en koe erityistä polttelua vielä pidemmille matkoille, vaikka melkein voisin laittaa pyöräni pantiksi että puolikaskin menisi, mikäli polvet kestävät juoksun. Jotenkin luonteelleni on kai ominaista tehdä asiat viimeisen päälle, joten puoli- tai täysmatkan läpivienti ei ajatuksena anna samanlaista tyydytystä kuin aikaparannus perusmatkalla ja se että voin asettaa tavoitteet pitkällä tähtäimellä. Tietyllä tapaa edelliset vuodet ovat vielä painolastina kehittymisessäni ja haluan ottaa ajan kanssa takaisin sen mitä joskus möhlin. Kehon koordinaatiota ja hallintaa, liikkuvuutta, itsetuntemusta ja muuta pientä mutta oleellista.

Sun City Triathlon 20.8.2017

Osallistuin viikonloppuna Sun City Triathloniin perusmatkalle, joka oli samalla  kauteni päätöskisa. Takana oli jo kolme starttia parin viikon väleillä ja kisaväsymys alkoi Vaasaan mennessä painaa. Kilpailua edeltävällä viikolla tuntui kuin flunssakin olisi tuloillaan eivätkä viimeiset treenit oikein kulkeneet. Aloin jo miettiä oliko kisa liian pian edellisen startin jälkeen, mutta olo onneksi parani viikonloppua kohti ja olin muutenkin asennoitunut niin ettei suorituksen suhteen ollut paineita, kunhan menisin vain nauttimaan reissusta. 

Lähdimme kaverin kanssa Vaasaan lauantaina jo aamupäivällä jotta perillä olisi aikaa tutustua reitteihin ja ympäristöön. Suunnittelin että kävisin verryttelemässä pyöräreitillä, mutta sää oli niin sateinen että uinti alkoi tuntua kiinnostavammalta vaihtoehdolta. Meri oli jonkin verran aaltoileva mutta ei puoliakaan siitä mitä se tulisi seuraavana päivänä olemaan. Yllätyin veden lämpötilasta, kuvittelin sen olevan kylmempää. Kiersin poijut kertaalleen. Sitten menimme kaverin kanssa takaisin hotellille ja tankkaamaan sunnuntaita varten.

Illalla kävimme vielä kävelemässä ja tuuli työnsi pilviä pois paljastaen kauniin auringonlaskun. Toivoin että olisin lähtenyt pyörällä, mutta alkoi olla jo niin hämärää etten olisi erottunut tiestä eikä minulla ollut valojakaan. Pää oli väsynyt mutta kehossa riitti sen verran virtaa että jalat innostuivat ottamaan pieniä juoksuspurtteja. Olisipa askel näin kevyt pidemmälläkin juoksulla.

Sunnuntaiaamu valkeni tuulisena. Luulin että sade lyö ikkunaan, mutta tuuli vain paukutti rakenteita. Aamupalalla en tiennyt mitä söisin ja miten paljon, mutta starttiin oli vielä kolme tuntia joten sopivasti piti mahansa täyttää ettei tulisi nälkä. Jännitys hiipi taas mieleen ja kova sekä puuskittainen tuuli arvelutti, mutta psyykkasin itseäni. Tarkoitus oli kuitenkin tehdä oma kisa ja ottaa se hauskanpidon ja uusien kokemusten kannalta. 

Veimme pyörät vaihtoalueelle ja kisainfon jälkeen loput varusteet. Kun starttiin oli parikymmentä minuuttia puin märkäpuvun, otin yhden geelin ja lähdin rantaan. Aallokko vyöryi suurena kun tuuli työnsi vettä ulapalta. Silti se ei näyttänyt lainkaan pelottavalta, vaan jopa houkuttavalta, jännittävältä ja kiehtovalta. Sukelsin aaltoihin ja kelluin hetken paikallani tunteakseni keinahtelun rytmin.

Uin muutaman vedon ja olin pakahtua ihastuksesta, tällaisissa aalloissa en ole uinut! En ehkä saanut vedestä kiinni enkä oikein tiennyt miten siinä pitäisi uida, mutta huomasin missä vaiheessa aaltoa kannattaa hengittää. Sen sijaan suunnistaminen oli todella vaikeaa, kun korkeat aallot peittivät näkyvyyden. Tähystäessä oli pakko uida rintaa ja enimmäkseen turvauduin vain katsomaan missä muut uivat ja koittaen pysyä parvessa. Uinti oli lyhennetty yhteen kierrokseen, mikä oli ymmärrettävää, mutta oikeastaan en olisi pannut lainkaan pahakseni vaikka olisimme saaneet uida täydet kaksi kierrosta.

Uinti 00:18:33

Saavuin rantaan ja juoksin portaat ylös vaihtoalueelle ja pyörän luo. Riisuin märkäpuvun, laitoin kypärän, ajolasit, sukat ja kengät sekä numerovyön. Olin ostanut uudet ajolasit ja ne tuntuivat tuovan uutta pontta pyörälle lähtöön.

T1 00:01:56

Aloitin pyöräilyn rauhallisesti sillä tuuli oli mennessä vastainen. Puuskien takia en uskaltanut laskeutua lepuuttajille vaan ajoin ohjaustangolta. Pyöriä meni jatkuvasti ohi, mutta ensimmäisen kymmenen kilometrin jälkeen ajo rentoutui ja uskalsin vaihtaa isommalle eturattaalle ja laskeutua lepuuttajille. Pääsin myös muutaman pyörän ohi ja vauhti hieman parani, varsinkin kun tultiin kääntöpaikalle ja päästiin ajamaan myötätuuleen. Jaloista alkoi löytyä enemmän voimaa ja sain taas ohitettua joitain pyöriä. Runttasin varmaan liiankin ahneesti, järkevämminkin olisi voinut ajaa, mutta päätin ottaa ilon irti siitä että pyörä kulki. Sitten tulikin pieni hyytyminen ja pari kisaajaa jotka ohitin aiemmin menivät puolestaan minun ohitseni, joskin toisen sain vielä kerran jätettyä taakseni. Viimeisen kilometrin pyörittelin kevyemmin kunnes kaarroin vaihtoalueelle.

Pyöräily 1:14:12

Sain pyörän telineelle ja kengät vaihdettua, mutta harhailin hetken vaihtoalueella kun en ollut varma mistä lähdetään juoksureitille. Aika alkeellinen moka mutta ei vienyt montaa ylimääräistä sekuntia.

T2 00:01:02

Juoksureitti oli mukava -tasainen, kivat maisemat ja yleisöä matkan varrella. Vain tuuli kävi mereltä kovina puuskina ja teki joissain kohti etenemisestä raskasta. Ensimmäinen kierros meni suhteellisen hyvin ja kevyesti, mutta toisella uskollinen polven kiristely alkoi ja rajoitti menemistä, samoin ihan rehellinen väsymys. Silti henkisesti oli todella hyvä olo. Fyysisesti tuntui jo vähän pahalta, mutta jostain löytyi taistelutahtoa puristaa kaikki mitä löytyi. Eräs kisaaja jonka ohitin pyörällä juoksi kevyesti ohitseni enkä päässyt tämän peesiin, mutta vaikken taistellut sijoituksista tuntui innostavalta taistella lievää kipua ja väsymystä vastaan. Kun miettii kevättä ja miten pahasti polvi vaivasi silloin, ei ole ollenkaan itsestään selvää että nyt pääsin kaikki kisat juosten maaliin. 

Juoksu 00:54:09

Kokonaisaika 2:29:54, sijoitus oman sarjan 6.

Kisan jälkeen vasemman polven ulkosyrjä oli melko jumissa ja vähän kipeä kävellä. Join palautusjuoman ja lähdin vielä jäähdyttelylenkille pyörällä. Oli vain tosi hyvä olla. Kisat olivat nyt takana, ja siitä ja jostain muusta oli jotenkin vapautunut fiilis. Ehkä vapautunut omista paineista joita asetin itselleni. En ole kärkinaisia mutta en häntäpäässäkään. En tunne enää olevani huono tai että olisi syytä moittia itseään. Kehittää voin, mutta se ei ole itselleni merkki epäonnistumisesta vaan tekijä joka motivoi. Harjoittelu ja kehittyminen on mahdollisuus, ei uhka. Onpa hassua että tällaisiakin joskus niin vakavissani mietin.

Nyt alkaa parin viikon huili ja sen jälkeen nousu kohti uutta treenikautta tavoitteineen ja haasteineen. 

Tahkon perusmatka 5.8.

Tahkon kisaviikonloppu on ohi ja sen myötä eräänlainen ympyrä sulkeutunut tai matka saavuttanut jonkin merkittävän virstanpylvään. Silloin kun aloitin triathlonin kaksi vuotta sitten oli minulla hirveän kova polte ja vauhti saavuttaa asioita ja tein Tahkon perusmatkasta 2016 itselleni päätavoitteen. Se tuntui isolta ja vähän pelottavaltakin silloin kun ei tiennyt lajista eikä omista rajoistaankaan oikein mitään. Ensimmäinen vuosi olikin jatkuvaa pään hakkaamista kun tahtoa oli enemmän kuin ymmärrystä. Ensimmäinen iso kisa tuntui symbolisesti tärkeältä ja siihen tiivistyi paljon odotuksia, pelkoja ja unelmia otsikolla Voita itsesi. 

Sitten jouduin oman elämäni stuntmaniksi kun kaaduin pyörällä kaksi päivää ennen Tahkon kilpailua ja pääsin piipaa-autolla sairaalaan. Pitkän illan aikana tajusin vähitellen etten pääse Tahkolle. Enkä varmaan Tikka Triathloniin. Enkä Finlandia Marathonille. Enkä treenaamaankaan vähään aikaan. Melkein koko olemiseltani mureni pohja, mutta käänsin sen haluksi päästä yli onnettomuudesta ja pärjätä omin voimin. 

Yhtäkkiä treenaaminen ja kilpailulliset tavoitteet tuntuivat jopa lapsellisilta ja turhanpäiväisiltä. Olin rakentanut identiteettiäni pelkän urheilun varaan ja kun se otettiin pois en ollutkaan mitään. Halusin edelleen olla suoriutuja ja selviytyjä. Elämä alkoi näyttää taistelukentältä. En enää tiennyt mitkä oikeastaan ovat minulle tärkeitä arvoja ja millainen maailma on. Siitä seurasi pitkä ja raskas henkinen stressi ja uupuminen. 

Tajusin että suorittaminen on liian ohut pohja ihmisarvolle ja hyväksytyksi tulemiselle. Kuitenkin elämässä pitää myös uskaltaa astua rajojensa ulkopuolelle ja käydä läpi vaikeita vaiheita jotta voi kasvaa ja päästä eteen päin. Sellainen suorittaminen jossa pönkittäisin vain omaa heikkoa itsetuntoani ei oikeastaan antanut mitään. Oliko se muka itsensä voittamista että piti kaksin käsin kiinni ongelmistaan eikä ollut oikeasti valmis punnitsemaan arvojaan ja toimimaan niiden mukaan? 

Harjoittelin kesällä enemmän jaksamiseni mukaan ja asioita priorisoiden ymmärtäen ettei kaikkea voi saada kerralla. Jännitin kyllä miten kisat menisivät kun harjoittelu oli niin vähäistä ja mitä sattuu. Toki laskin rimaanikin, mutta yllätyin silti miten hyvin lopulta Kuopion ja Kangasalan startit menivät ja palautuminen niistä sujui melko hyvin. Kisoihin ei enää tiivistynyt niin suuria odotuksia, mutta silti latauduin ja nautin niistä. Samalla triathlon alkoi löytää jotenkin luontevamman paikan elämässä. Se ei ollut tärkein, vaikka se oli tärkeä. Se ei hallinnut minua, vaan se oli asia josta sain nauttia. 

Kun kaatumisen vuosipäivä koitti mietin miten hurjan linkouksen kävin läpi sen myötä niin henkisesti kuin fyysisesti. Se oli raskasta ja kivuliasta aikaa ja yritin ehkä sietää sitä enemmän kuin olisi tarvinnut, tarkoitan että olisin voinut olla itselleni armollisempi ja laskea vaatimustasoani. 

Tahkon kisapäivänä sade ja ankea mieli melkein vei intoni. Kuitenkin jostain se keskittyminen ja lataus aina tulee, viimeistään kun vetää märkkärin ylle ja sulkee arkiminän punaiseen vaihtopussiin odottamaan maaliintuloa. Uinnissa keskityin vain matkan taittamiseen, pyöräilystä nautin eniten vaikka satoi koko ajan. Juoksu oli raskain. Pääsin kuitenkin perusmatkan kolmeen tuntiin ja kolmeentoista sekuntiin. Olin aikaani tyytyväinen, se oli minulle realistinen mutta silti haastava tavoite ja se toteutui. 

Tuntuu että nyt oikeastaan alan nauttia tästä paljon enemmän. Triathlon on hieno laji, itsensä haastaminen fyysisesti ja henkisesti on antoisaa, samoin yhteisöllisyyden kokeminen. Ehkä itsensä voittaminen on sitä että voittaa ne esteet jotka omassa päässä haittaavat elämästä täydesti. Selviytyminen ja itsensä voittaminen onkin ehkä ennemmin sitä että antautuu elämälle ja suostuu näkemään todellisuuden ja tekemään ratkaisuja sen pohjalta. Ehkä voitin nyt yhden erän, mutta tiedän kamppailevani tuon vaikean vastustajan kanssa vielä useammankin tiukan matsin. Täältä pesee.

Olen tavannut tällä matkalla mielettömän hienoja ihmisiä. Kiitos teille, olette rohkaisseet minua urheilemaan, kannustamaan muita, väittelemään ja heittämään huulta, uskaltamaan olla osa yhteisöä. Nyt alkaa uusi luku sillä liityin Tribasen tiimiin ja annan treeniohjelmani Panun ja Jussin käsiin. 

Kangasala triathlon 22.7.

Kisakausi alkoi pari viikkoa sitten Kuopiossa ja jatkui eilen Kangasala triathlonissa kunto+ matkalla (1000 m, 30 km, 8 km) joka starttasi kolmelta. Kisareitit olivat pysyneet muuten samoina viime vuoteen verrattuna, mutta juoksuosuus oli nyt kokonaan erillään pyöräilyreitistä ja tämä oli minusta toimiva ratkaisu. 

Saavuimme kaverini Riston kanssa kisakeskus Mobiliaan puoli yhden aikaan ja saimme auton parkkiin sopivan lähelle vaihtoaluetta. Kävimme hakemassa numerolaput kisatoimistosta ja silmäilimme myyntipisteitä. Saattoi myös käydä niin että matkaan tarttuivat yhdet uudet Compressport-säärystimet… 

Söimme eväät (sämpylää ja banaania) ja veimme osan varusteista vaihtoalueelle. Varasimme paikat rannasta katsottuna vasemmalta reunalta läheltä toista vaihtoporttia. Vaihtoalueella oli kisajärjestäjien puolesta reilun kokoiset muovilaatikot varusteille. Asettelin omat varusteeni käyttöjärjestykseen laatikon eteen ja jätin tyhjän laatikon käytettyjä varusteita varten. Kilpailuinfo oli puoli tuntia ennen starttia, joten meillä oli hyvin aikaa virittäytyä tunnelmaan ja tavata tuttuja. 

Vuosi sitten jännitin kisaa aivan älyttömästi, sillä se oli vasta toinen starttini triathlonissa ja halu pärjätä oli silti suuri. Tällä kertaa en jännittänyt enää niin paljon eikä minulla ollut kovia tavoitteita tai suuria odotuksia. Olin aika väsynyt ensimmäisestä työviikosta loman jälkeen ja energioiden kanssa oli muutenkin vähän ongelmaa kun vähän väliä tuli nälkä ja alkoi särkeä päätä. Pelkäsin myös hieman polvien puolesta miten ne kestäisivät juoksun, mutta päätin asennoitua niin että tärkeintä on nyt nauttia kisasta ja mieluummin vaikka keskeyttää jos jotain ongelmia tulee, sillä kahden viikon kuluttua olisi vielä Finntriathlon Tahko jossa haluan olla kunnossa.

Kahden jälkeen vaihdoimme kisapuvut ja veimme loputkin tavarat vaihtoalueelle jossa kisainfo pidettäisiin. Infon aikana suurin osa puki märkäpuvun, niin minäkin. Otin yhden geelin ja hörpyn vettä. Sitten lähdimme rantaan uinnin verryttelyyn. Vesi oli sopivan lämmintä. Nousimme takaisin rantaan, jokainen etsi paikkansa ja yritti arvioida mistä pääsisi parhaiten lähtemään. Asetuin keskelle ajatellen olevani keskitason uimari ja koska halusin uida mahdollisimman suoraan. Starttimerkki kuului ja rynnimme veteen. 

Olin kuin kalaparven keskellä enkä päässyt oikein mihinkään, välillä piti lähes pysähtyä kun ei mahtunut menemään ja ihmisiä tunki melkein päältä yli ja sivusta ohi. En päässyt kunnolla omaan hyvään uintiin, mutta pysyin melko rauhallisena ja tyydyin räpiköimään parven mukana. Uinti kierti kahtena lenkkinä. Koitin ajatella että onhan tämä ihan mukava tapa viettää kesäpäivää, ei sillä ajalla tai sijoituksella niin väliä. Matkan edetessä joukko alkoi hajota ja tilaa tuli enemmän. Viimeinen poiju lähestyi ja nousin kiitollisena rantaan. Uintiaika oli 0:19:26, minuutin huonompi kuin 2016 kisassa.

Vaihtoon saapuessani tiputin korvatulpat märkäpukua ja lakkia riisuessa ja jäin hetkeksi etsimään niitä, kunnes päätin luottaa että ne löytyisivät kisan jälkeen jostain. Vedin märkkärin yltä ja kiskoin sukat ja pyöräilykengät suoraan märkiin jalkoihin ajan säästämiseksi. Kypärä ja ajolasit päähän, numerolappu selän puolelle ja pyörä alas telineeltä. T1 00:01:42. 

Pyörälle lähdin aika rauhassa ja muutama kilpuri viiletti heti ohitseni. Vauhtia alkoi kuitenkin löytyä kun sain jalat vertymään ja meno alkoi maistua. Eteen alkoi kertyä jonoa, mutta välit pysyivät arvioni mukaan sääntöjen rajoissa. Pidin jonkin aikaa perää ja joukko alkoi onneksi venyä. Lähdin ohittelemaan selkiä yksitellen. Tuntui hyvältä mennä nyt niiden ohi jotka olivat alussa ohittaneet minut! Otin pyörän aikana yhden geelin silläkin riskillä että se ei ehtisi imeytyä ja sekoittaisi mahan juoksussa. En tiedä olisinko sitä välttämättä tarvinnut mutta ehkä se toimi harjoituksena vatsalle. Jalat tuntuivat hyvältä, ajoin rennon kovaa niin ettei hapottanut. Pyöräilyaika oli 0:52:34 ja keskivauhti oman mittarin mukaan 33,2 km/h. 

T2 vaihtoon kului 33 sekuntia. Seurakaverini Hanna lähti juoksuun samaan aikaan ja juoksimme hetken rinnakkain. Tuntui että jalat rullaavat ihan hyvin ja uskalsin nostaa hieman vauhtia. En tiennyt mikä aikani oli tähän mennessä enkä juurikaan seurannut sykkeitä, menin vain fiiliksen mukaan hieman vauhtia seuraillen. Mahakin tuntui onneksi ihan normaalilta. Hörppäilin vettä juottopisteissä ja kaadoin loput päälleni mikä virkisti mukavasti, sillä ilma oli melko lämmin. 

Puolessa välissä matkaa polvien ulkosyrjissä alkoi tuntua lieviä kiristyksen tunteita enkä uskaltanut lisätä vauhtia. Toivoin vain että jalat kestäisivät maaliin asti, ja juoksin polvia kuullostellen kilometri kerrallaan. Onneksi ne eivät kuitenkaan kipeytyneet pahemmin ja sain tehdä ehjän suorituksen. Loppukirissä ohitin yhden naisen, vaikka muuten olin kyllä muiden ohitettavana. Olin myös tyytyväinen juoksuaikaan 0:34:18 ja keskivauhtiin joka oli parempi kuin Kuopiossa, 4:53 min/km. Saavuin maaliin kokonaisaikaan 1:48:32 joka oli melkein neljä minuuttia parempi kuin viime vuonna. Voittajasta jäin noin kaksi ja puoli minuuttia. 

Lähdin etsimään kadonneita korvatulppiani ja hakemaan autosta banaania ja palautumisjuomaa. Kisapäällikkö Simo oli ottanut tulpat talteen ja olin tästä hyvin kiitollinen. Minulla menee uidessa vettä korviin jos en käytä tulppia, joten parempi yrittää pitää ne tallessa. Kaverini Ristokin oli tullut maaliin ja lähdimme viemään varusteita autolle ja sieltä suihkuun ennen palkintojen jakoa. Jalkani olivat juoksun jäljiltä ihan jumissa ja kävely oli aika jäykkää. Palkintojen jaon aikana koitin vähän venytellä. Sitten yllätyksekseni nimeni kuulutettiin naisten yleisen sarjan kolmantena ja sain kipittää palkintopallille! Olin tosi iloinen ja tyytyväinen.

Palkintojen jaon jälkeen kävimme vielä syömässä kisaruuan ja lähdimme sitten ajelemaan kohti kotia. Aloin haaveilla uudesta pyörästä ja kisoista joita olisi kiva kokea. Onhan tämä mahtava tapa viettää kesäpäivää. 

Kuopio triathlon 8.7.

​”Mietin vielä edellisenä päivänä lähtisinkö tänne kisaamaan. Periaatteessa koko hommassa ei ollut mitään järkeä, mutta ei tätä järjen takia tehdäkään.” 

Eilen avasin kisakauteni aurinkoisessa säässä pidetyssä Kuopio triathlonissa kilpasarjan startissa klo 16. Kilpailu järjestettiin ensimmäistä kertaa hotelli Iso-Valkeisen ympäristössä ja järjestelyt toimivat mielestäni erittäin hyvin. Matkat olivat 750 m uintia, 20 km pyörää ja 5 km juoksua, joista pyöräily ja juoksu kierrettiin kahtena lenkkinä. 

Uinti suoritettiin Iso-Valkeisen lammessa kolmion muotoisena lenkkinä. Pyöräily kulki mukavissa maisemissa Kallansiltojen kautta ja kisaajille oli varattu oma kaista muulta liikenteeltä, minkä lisäksi jokainen risteys reitillä oli valvottu joten ajaminen tuntui turvalliselta. Juoksu kiersi osin asfaltilla ja osin hiekkatiellä ja reitillä oli pientä korkeusvaihtelua.

Saavuimme kaverini Riston kanssa kisapaikalle puoli yhdeltä ja kävimme ensimmäiseksi hakemassa kisakansliasta kisamateriaalin: kilpailunumerot, uimalakin, ruokalipun ja kisamuistoksi tapahtuman logolla painetun tuubihuivin. Sitten menimme katsomaan kuntosarjan lähtöä joka alkoi yhdeltä. Tässä vaiheessa odotus tuntui lähes sietämättömältä, ja kun kuuluttaja kysyi kuntosarjan kilpailijoilta keitä kaikkia jännittää teki mieli nostaa omakin käsi pystyyn. 

Puoli kahden aikaan söimme kevyen välipalan. Aikaisemmin olen jännittänyt kisoihin valmistautumista syömisen osalta, mutta nyt en välittänyt stressata asiasta vaan päätin vain välttää suurimpia ylilyöntejä suuntaan tai toiseen. Aamulla söin tavallisen aamupuuroni mehukeitolla, marjoilla ja jugurtilla, ennen lähtöä vähän pastaa ja pari kananmunaa sekä hedelmäsmoothien. Kisapaikalle olin varannut sämpylää ja banaania, yhden energiapatukankin pistelin poskeeni mielenrauhan säilyttämiseksi. Noin lyhyessä kisassa energia ei liene kynnyskysymys, mutta sekään ei ole hyvä jos ennen starttia iskee nälkä tai verensokerit heilahtelevat liikaa. Tällä kertaa tuntui että omat syömiset osuivat kohdilleen, sillä ei tullut nälkä muttei myöskään liian täysi olo.

Puoli kolmelta alkoi kisainfo. Jännitys tuntui edelleen vahvana. Mikä mahtaisi olla uintikunto, sujuisiko vaihto, paljon pyörällä uskaltaisi tykittää vai kulkisiko se ollenkaan, haittaisivatko varpaissa olevat rakot ja reiden sivulla tuntuva kiristys juoksua? Toisaalta jännitys alkoi tuntua myös hyvältä ja se muuttui odotukseksi. Ihanteellinen kisailma; aurinkoista ja sopivan lämmin, ei liian kuuma. Hyvä tunnelma, jopa nostalginen fiilis. Voisi sanoa että Kuopiossa aikanaan kypsyi päätös aloittaa triathlon, kun opiskelin täällä ja pyöräilin Kallansilloilla silloisella hybridipyörälläni. Loppujen lopuksi ajalla ja sijoituksella ei olisi niin väliä, kunhan tekisin oman suoritukseni ja nauttisin kisasta. 

Infon jälkeen vaihdoin kisapuvun ja veimme varusteet vaihtoalueelle. Puoli neljältä puin märkäpuvun. Päätin syödä  yhden geelin ennen starttia lähinnä testatakseni miten vatsa reagoi siihen ajatellen pidempiä kisoja joissa energian merkitys korostuu. Varttia vaille neljä kävelin veteen ja tein pienen verryttelyuinnin. Vesi tuntui sopivan lämpimältä minulle, ei kylmää muttei liian lämmintäkään uitavaksi märkäpuvulla. Viittä vaille tuli kutsu siirtyä rantaan lähtöalueelle. Lähtö tapahtui rolling starttina. Kello tuli neljä, olin ryhmän keskivaiheilla ja kävelimme rauhallisesti lähtöviivalle, josta ajanotto alkoi. Hyppäys veteen, paino keuhkoille ja kauhomaan vettä veto, metri ja poijuväli kerrallaan. 

Uinnissa ajauduin aluksi liikaa vasemmalle ja suunnistaminen oli vaikeaa kun edessä näkyi vain massa hulluja lajitovereita. Päätin seurata laumaa ja toisaalta keskittyä vauhdin suhteen tekemään omaa suoritusta. En tiennyt uinko hyvin, huonosti vai hyvin huonosti, mutta ainakin onnistuin aloittamaan rauhallisesti ja kiristämään vauhtia viimeisellä poijuvälillä. Saavuin rantaan toisen naisen perässä, nousin vedestä ja lähdin juoksemaan vaihtoalueelle märkäpukua riisuen. Uintiin kului noin 14 ja puoli minuuttia.

Löysin hyvin oman pyöräni mutta tein vaihdon aika hitaasti kun jäin kuivailemaan varpaitani. Vaihtotekniikkani ei muutenkaan ole nopea, mutta tällä tasolla toistaiseksi ihan riittävä itselleni. Kengät jalkaan, kypärä päähän, numerolappu vyötärölle, lasit silmille, pyörä alas telineeltä ja juosten pyörää taluttaen merkille. Ketju oli edessä pienemmällä rattaalla ja aloitin pyörittelyn kevyesti jotta jalat heräävät uinnista. Sitten vaihdoin isommalle lehdelle ja lähdin katsomaan mitä jaloilla oli tänään tarjota.

Pyöräilyreitti on selkeä ja hyvin ohjattu. Pyörä alkaa kulkea ja selkiä tulee vastaan. Kisassa on peesikielto, joten en uskalla jäädä himmailemaan kenenkään taakse vaan vedän ohi vaikka hieman pelkään kostautuuko se jossain vaiheessa. Niin ei kuitenkaan käy vaan pyöritys tuntuu helpolta koko matkan ja ohitan monta pyörää. Toivottavasti menin tarpeeksi lujaa ohi enkä jäänyt kenenkään tukkeeksi eteen. Jälkeen päin mietin että olisi ollut varaa mennä vähän kovempaakin jos olisi uskaltanut, mutta olen tyytyväinen keskivauhtiini 32,4 km/h joka on minulle melko hyvä. Pyöräily taittuu noin 38 minuuttiin ja kaarran takaisin kisakeskukseen, jossa talutan pyörän telineelle, riisun kypärän ja vaihdan pyöräkengät lenkkareihin. 

Aloitan juoksun rauhallisesti. Pyörällä kulki kevyesti ja jalat tuntuvat ihan hyvältä, mutta jotenkin juoksu ei yhtään sytytä. Kunnes pienen mäen jälkeen saan kiinni yhden selän ja pääsen ohi. Edessä näkyy seuraava, en ensin usko saavuttavani sitä mutta yllätyksekseni saan naisen kiinni ja juoksen hetken hänen perässään, sitten rinnalla ja välillä melkein jätän tämän, kunnes saavumme toiselle kierrokselle ja hän jättää minut ylämäessä. En välitä taistella peesistä, ylämäki hapottaa reisiä ja vatsassa tuntuu epämiellyttävältä. 

Polvi alkaa taas varoitella itsestään ja annan itselleni siitä tekosyyn tyytyä 5 minuutin kilometrivauhtiin, vaikka uskon että pystyisin fyysisesti hieman kovempaan jos vain kestäisin henkisesti. Mutta en ole vielä löytänyt oksennusvaihdetta juoksuun, joka on vain välttämätön paha triathlonin kolmesta lajista ja vedän sen mukavuusalueen ylärajalla. Kun maaliin on enää muutama sata metri ryhdistäydyn ja kiristän vähän vauhtia. Saavun maaliin kokonaisaikaan 1:22:09 naisten yleisen sarjan viidentenä. Olen tyytyväinen, sillä saavutin tavoitteeni alle puolentoista tunnin ajasta ja kisanautinnon kokemisesta.

Maalialueella tapaan seurakavereita ja muita tuttuja. Juon vettä ja palautusjuomaa sekä syön yhden banaanin. Hetken kuluttua myös treeni- ja kisamatkakaverini Risto tulee maaliin ja menen onnittelemaan. Tämä on triathlonissa parasta -saa iloita sekä omasta että muiden suorituksesta, ihmiset onnittelevat ja tsemppaavat toisiaan, kaikki ovat voittajia. Kaikki ovat voittaneet itsensä. 

Katsomme palkintojen jaon ja viemme varusteet autoon. Kilpailijoille on tarjolla sauna ja ruokailu, hyödynnän molemmat ilomielin. Keho on täynnä endorfiineja, tuntuu hyvältä ja hengitän kisatunnelmaa vielä viimeiseen hetkeen asti kunnes seitsemältä lyömme auton ovet kiinni ja lähdemme ajamaan takaisin Jyväskylään. Tunnen vahvasti että tämä on minun juttuni eikä kukaan tai mikään saa viedä sitä minulta. Triathlon on elämäntapa, jossa ei ehkä ole järkeä, mutta paljon positiivista tunnetta ja elämyksiä.

Lomalla

​Juhannuksesta alkaen olen ollut kesälomalla ja aikaa treenaamiseen on periaatteessa ollut vaikka miten paljon, mutta kahdesta syystä olen treenannut aika vähän. Ensimmäinen syy on se että haluan viettää enemmän aikaa läheisten ihmisten kanssa ja tehdä asioita joita ei arkena tai kesän ulkopuolella juuri tule tehtyä. Maata rantakalliolla, valvoa vähän liian myöhään, olla ilman tarkkoja suunnitelmia ajankäytöstä. Toinen syy on se että yritän nyt mieluummin treenata hieman liian vähän kuin yhtään liikaa, jotta kokonaisrasitus ei mene yli kun kisoja on ensi lauantaista lähtien vain kahden viikon välein. 

En ole uskaltanut (ja osin vain viitsinyt) käydä salilla jotta jalat säästyisivät. Taidan jättää kyykkäilyt syyskaudelle ja jumpata siihen asti muuten kevyemmin. Samasta syystä en ole juossutkaan kovin paljon, mutta viime viikolla kävin hölkkäämässä kympin lenkin ilman ongelmia ja se antoi taas uskoa siihen että saan vietyä kisat läpi jos vain jalat pysyvät tässä kunnossa. Ehkä myös hierojalla voisi käydä vähän tiheämmin kisakauden ajan.  

Tällä tekemisellä ei tavoitella kuuta taivaalta, mutta alkuperäinen tavoitekin, jonka talvella itselleni asetin, oli rakentaa pohjia tuleville vuosille ja mennä tämä kesä rennolla fiiliksellä, nauttien treeneistä ja kisoista, kiristämättä ruuvia tiukalle. Triathlon on parhaimmillaan minulle henkireikä ja akkujen lataaja. Vaikka onkin mukavaa viettää aikaa kavereiden ja perheen kanssa, tarvitsen vastapainoksi mahdollisuutta lähteä yksin lenkille, kiristää ketjun tiukalle ja tuntea viiman kasvoilla.