Epikriisi

Kaatumisesta on nyt kaksi viikkoa ja yksi päivä. Asvaltti-ihottumat ovat parantuneet, mustelmat hälvenneet ja turvotus laskenut. Kyynärvarren ja yläleuan murtumat leikattiin viikko sitten, se olikin ensimmäinen kerta kun minut on nukutettu. Niskatukea pidän vielä kuukauden. Ehkä nyt opin viimein kiertämään vartaloa myös uidessa, kun en saa kääntää päätä kuuteen viikkoon.

En enää muista ympärilentoani kovin hyvin. Kai mieli suojelee itseään niin, vaikka ei se minusta alkuun tuntunut kovin traumaattiselta. Osastolla yöhoitaja otti toisena iltana puheeksi, että sairaalalla on mahdollista saada keskusteluapua, mutten kokenut siihen mitään tarvetta. Eihän mulle edes käynyt pahasti! Pari luuta ja hammasta meni, mutta ne voi kaikki korjata. Enemmän olin huolissani miten pyörälle kävi. Sairaalassa ollessa keskityin vain ajan kulkuun hetki hetkeltä, pidin ajatukset yksinkertaisin ja hyväksyin tilanteen. Päätin etten ala surra tapahtunutta, vaan otan kiinni kaiken positiivisen energian ja suuntaan sen toipumiseen.

ahveninen.PNG

Tahkon kisapäivänä pääsin kotiin. Seurasin tuloksia netistä, ja tuntui vaikealta käsittää että minäkin olisin tuolla ilman tätä juonenkäännettä. Illalla treenikaveri kertoi puhelimessa kisakuulumisiaan, ja vasta silloin säikähdys nousi pintaan. Pyöräilystä puhuminen teki pahaa; ihan varmasti joka ikinen aeropyörä, johon ikinä kosken, heittää minut selästään, ja seuraavalla kerralla luultavasti halvaannun tai kuolen. Siinä mielessä harmi, etten nyt pääse ajamaan pyörällä, mutta koitan voittaa pelkoni mielikuvaharjoittelulla ja tilastollisilla faktoilla. Suurin osa seurakavereista on vielä elossa.

Tapaturman jälkeen olo on kuitenkin pian taas seesteinen. Olin myös vuosi sitten pitkällä sairaslomalla lonkan rasitusmurtuman takia, ja siihen verrattuna tuntuu hienolta että pystyn nyt kävelemään ja pärjään yksin kotona, sillä tarvitsen apua vain kaupassa käymiseen tai jos pitää päästä jonnekin minne en jaksa vielä kävellä. Kättä särkee varsinkin öisin, mutta sen kanssa tulee toimeen. Hetkittäin tuntuu surulliselta, etten pääse aloittamaan treenikautta yhdessä muiden kanssa, vaan joudun odottamaan ainakin lokakuulle. Mutta toisaalta, nyt voin tehdä kaikkea muuta mitä ei tulisi muuten tehtyä. Mennä Vesalan keikalle, lukea ja piirtää enemmän, nähdä ihmisiä.

Aika tuntuu pysähtyvän, tai minä pysähdyn aikaan. Kerrankin osaan vain olla, ja olo on turvallinen. Mietin miten pian vuosi taas meni, ensimmäinen triathlonvuoteni, ja miten paljon se antoi. Opin miten päin uimalakki laitetaan ja miten vaparia uidaan, mitä eroa on eri osasarjoilla ja kuinka juosta niin etteivät kynnet aina mustu. Hankin hirveällä rahalla varusteita maantiepyörästä märkäpukuun. Toisaalta yritin myös liikaa: nostaa nopeasti treenimääriä ja kuntoa kolmen kuukauden liikkumattomuuden jälkeen, oppia kokonaan uuden lajin ja samalla kehittyä kahdessa muussa. Halusin kovasti eteenpäin, mutta opin kantapään kautta että keholle pitää antaa aikaa ja sitä pitää kuunnella. Ehkä seuraavalla treenikaudella olen viisaampi. En yritä kiirehtiä perille vaan nautin matkasta.

varpaat

 

 

 

En tulekaan, Tahko

Makaan sairaalasängyllä ja kuuntelen sateen kohinaa. Mietin mahtaako Tahkolla sataa lauantaina, mutta sitä en pääse nyt näkemään, niin kuin en kavereiden suorituksiakaan. Viimeistelytreeni ei viimeistellytkään kisakuntoa vaan koko kisakauden.

Työpäivänä olo oli kupliva ja malttamaton. Oli pakko karata jo puoli tuntia aiemmin. Kaveri haki mut kotoa ja ajettiin autolla Köhniölle. Satoi vettä mutta se ei latistanut fiilistä. Kierros uintia, tuntui kulkevan, kymmenessä minuutissa rantaan ja auton luona rauhallinen vaihto pyörälle. Päätin ajaa saman lenkin kuin ennen Kangasalan starttia: Palokan tienviitan kohdalle ja takaisin, päälle lyhyt juoksu ja koko ajan vähän käsijarru päällä niin että jää nälkä.

Kivi ei tullut eteen, minä ajoin sen päälle. En huomannut tarpeeksi ajoissa. Takakiekko osui siihen, rengas pamahti, pyörä ja minä lensimme pakettina ympäri, edes polkimet eivät auenneet. En tiedä millä otin maahan, kämmenillä en ainakaan, ne olivat ehjät. Tajusin että suusta tulee verta ja hammasrivi meni osittain uusiksi, ja että vasen käsi ei halua liikkua ilman kipua. Ihan pian paikalle pysähtyi auto ja mulle soitettiin apua. Ambulanssissa mielessäni pyöri Leevi and the Leavingsin Teuvo, maanteiden kuningas. ”Ojan pohjalla hampaita sylkiessäni minä oksenksin verta ja itkin…”

Puhelin ja kamat oli autossa, ja kaveri jossain lähistöllä tekemässä omaa treeniään tietämättä kaatumisestani. Pyysin ensihoitajia ottamaan pyörän mukaan kyytiin ja ajamaan uimarannan kautta, ja siellä kaveri odottikin. Häneltä oli unohtunut kypärä kotiin joten hän joutui skippaamaan pyörän välistä siirtyen suoraan juoksuun. Pyörä nostettiin kaverin autoon ja sain sieltä omat vaatteeni ja puhelimen. Matka jatkui sairaalan päivystykseen.

Ilta on pitkä. Odotan toista tuntia lääkäriä, sitten röntgeniin ja johonkin toiseen kuvaukseen pääsyä. Sitten odotan tuloksia.

Vasen käsi oli murtunut ja se pitää leikata. Kasvoissa murtumia, pari hammasta on kai lohjennut. Asvaltti-ihottumaa kasvoissa ja kaulassa, pieniä ruhjeitä kämmenselässä. Kallonpohjassa hyvänlaatuinen murtuma, joka tarvitsee kaulurin tuekseen. Sellaisen sainkin jo ensihoidossa. Rintarangassa vaaraton murtumaepäily. Ei sen pahempaa, kun pahimmillaan olisin voinut vaikka halvautua.

Puolilta öin pääsen osastolle, saan vielä kipulääkettä ja vähän marjakeittoa. En voi syödä tai juoda enempää, jos minut leikataan seuraavana päivänä. Suoneen tippuu Ringeriä ja antibioottia. Ei tunnu kipuja, on aika hyvä olla.

Seuraavana päivänä kuulen että kauluria täytyy pitää 6 viikkoa, ja sairaslomaa määrätään kai yhteensä 9 viikkoa. Päätän että tästä selvitään, olkoon kuntoutuminen miten pitkä tahansa. Ehkä ensi kesänä tulen, Tahko!

dav