Epikriisi

Kaatumisesta on nyt kaksi viikkoa ja yksi päivä. Asvaltti-ihottumat ovat parantuneet, mustelmat hälvenneet ja turvotus laskenut. Kyynärvarren ja yläleuan murtumat leikattiin viikko sitten, se olikin ensimmäinen kerta kun minut on nukutettu. Niskatukea pidän vielä kuukauden. Ehkä nyt opin viimein kiertämään vartaloa myös uidessa, kun en saa kääntää päätä kuuteen viikkoon.

En enää muista ympärilentoani kovin hyvin. Kai mieli suojelee itseään niin, vaikka ei se minusta alkuun tuntunut kovin traumaattiselta. Osastolla yöhoitaja otti toisena iltana puheeksi, että sairaalalla on mahdollista saada keskusteluapua, mutten kokenut siihen mitään tarvetta. Eihän mulle edes käynyt pahasti! Pari luuta ja hammasta meni, mutta ne voi kaikki korjata. Enemmän olin huolissani miten pyörälle kävi. Sairaalassa ollessa keskityin vain ajan kulkuun hetki hetkeltä, pidin ajatukset yksinkertaisin ja hyväksyin tilanteen. Päätin etten ala surra tapahtunutta, vaan otan kiinni kaiken positiivisen energian ja suuntaan sen toipumiseen.

ahveninen.PNG

Tahkon kisapäivänä pääsin kotiin. Seurasin tuloksia netistä, ja tuntui vaikealta käsittää että minäkin olisin tuolla ilman tätä juonenkäännettä. Illalla treenikaveri kertoi puhelimessa kisakuulumisiaan, ja vasta silloin säikähdys nousi pintaan. Pyöräilystä puhuminen teki pahaa; ihan varmasti joka ikinen aeropyörä, johon ikinä kosken, heittää minut selästään, ja seuraavalla kerralla luultavasti halvaannun tai kuolen. Siinä mielessä harmi, etten nyt pääse ajamaan pyörällä, mutta koitan voittaa pelkoni mielikuvaharjoittelulla ja tilastollisilla faktoilla. Suurin osa seurakavereista on vielä elossa.

Tapaturman jälkeen olo on kuitenkin pian taas seesteinen. Olin myös vuosi sitten pitkällä sairaslomalla lonkan rasitusmurtuman takia, ja siihen verrattuna tuntuu hienolta että pystyn nyt kävelemään ja pärjään yksin kotona, sillä tarvitsen apua vain kaupassa käymiseen tai jos pitää päästä jonnekin minne en jaksa vielä kävellä. Kättä särkee varsinkin öisin, mutta sen kanssa tulee toimeen. Hetkittäin tuntuu surulliselta, etten pääse aloittamaan treenikautta yhdessä muiden kanssa, vaan joudun odottamaan ainakin lokakuulle. Mutta toisaalta, nyt voin tehdä kaikkea muuta mitä ei tulisi muuten tehtyä. Mennä Vesalan keikalle, lukea ja piirtää enemmän, nähdä ihmisiä.

Aika tuntuu pysähtyvän, tai minä pysähdyn aikaan. Kerrankin osaan vain olla, ja olo on turvallinen. Mietin miten pian vuosi taas meni, ensimmäinen triathlonvuoteni, ja miten paljon se antoi. Opin miten päin uimalakki laitetaan ja miten vaparia uidaan, mitä eroa on eri osasarjoilla ja kuinka juosta niin etteivät kynnet aina mustu. Hankin hirveällä rahalla varusteita maantiepyörästä märkäpukuun. Toisaalta yritin myös liikaa: nostaa nopeasti treenimääriä ja kuntoa kolmen kuukauden liikkumattomuuden jälkeen, oppia kokonaan uuden lajin ja samalla kehittyä kahdessa muussa. Halusin kovasti eteenpäin, mutta opin kantapään kautta että keholle pitää antaa aikaa ja sitä pitää kuunnella. Ehkä seuraavalla treenikaudella olen viisaampi. En yritä kiirehtiä perille vaan nautin matkasta.

varpaat

 

 

 

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Epikriisi

  1. Kaisa hyvä, sä oot rautaa! Kaiken rohkeuden, voiman ja sisukkuuden lisäksi sulla on kirjoittajan lahja. Älä heitä sitä hukkaan. Kiitos kun jaoit tarinasi. Tsemppiä toipumiseen!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s