Kohti uusia tavoitteita

Uimahalli. Minulla on ikävä uimahallia. Kaakeleita ja veden läpi välkehtivää valoa niiden pinnalla. Veden pehmeyttä ja syliä, sen kelluttavuutta ja kannattelevuutta. Meinasin lähteä hallille jo monta viikkoa sitten, kun minulla vielä oli kaulatuki. Olisin halunnut kellua altaassa ja kuvitella että parin viikon päästä taas treenataan ihan kuin ennenkin! Vaikka tosiasiassa en olisi siinä vaiheessa edes jaksanut kävellä hallille, enkä tiedä mitä mieltä pelkässä kelluskelussa olisi edes ollut. Taisin tajuta sen itsekin, kun sitten unohdin niin kuviokellunnat kuin vesijuoksunkin, ja tyydyin penkkiurheiluun. Siihenkin aika vähänlaisella panostuksella.

Minulla on ikävä treenejä, aikatauluja, päivien rytmiä, tavoitteita, seurakavereita, huonoja sisäpiirivitsejä, övereitä, hikeä, palautumisjuomia, kaikkea mitä oli ennen kaatumista. Havahdun etten jaksa enää olla toipilas. En jaksa ajatuskyhäelmiä joita olen kerännyt ympärilleni, enkä jaksa kieltää että haluan olla se sama huvittava wannabe-triathlonisti jota muut kuin toinen triathlonisti ei ymmärrä. 
Ja samalla vähän pelottaa. Jos vesi ei kimmelläkään altaassa niin kuin kuvittelen. Jos trainerilla ajaessa eksyn omien ajatusteni labyrinttiin enkä löydä ulos. Jos alan kerätä liikaa harjoitustunteja kuuntelematta kehoani. Jos alan taas kontrolloida syömistä, tarkkailla kaloreita ja ravintoainejakaumia. Jos ostan tasooni nähden turhia varusteita joita en oikeastaan edes tarvitsisi. Jos unohdan kaiken muun elämän, jos alan vain suorittaa. 

Viikkojen kuluessa alkoi tuntua etten halua palata entiseen ja liitin mielessäni kaiken pahan triathloniin ja treenaamiseen, mutta ymmärrän nyt että  on lopulta ihan sama mitä teen, koska viime kädessä oma perfektionismini saa minut piiskaamaan itseäni ja vaatimaan aina enemmän. Lisäksi minulla on varmaan ollut jonkin sortin addiktio endorfiineihin joita saan liikkumisesta ja jopa sen ajattelemisesta. Nyt kun en ole päässyt treenaamaan, olen kanavoinut tavoitteellisuuteni muuhun ”itseni kehittämiseen” ja asioiden pohdiskeluun. Osa pohdinnoista on kyllä ollut tarpeen käydä läpi, mutta rajansa silläkin.

Nyt tuntuu varovaisesti siltä että voisi olla aika alkaa miettiä jotain tavoitteita ja suunnitelmaa miten edetä niitä kohti. Tavoitteita joihin mahtuisi omat arvot, fyysiset ja henkiset rajat ja jotka antaisivat enemmän kuin ottaisivat. En urheile tai kuntoile työkseni (vaikka joskus haluaisinkin), en tahdo menettää terveyttäni tai kieltää muita minulle iloa tuottavia asioita siksi että en voi muka jättää asettamaani tavoitetta. Haluan etupäässä nauttia itse liikkumisesta ja harjoittelun tuottamista oivalluksista. Haluan olla läsnä kehossani ja tiedostaa mitä olen tekemässä kun teen jotain harjoitusta. Ja haluan elää sillä asenteella muutenkin -yhtä hyvin saman ilon voisi kokea jostain muustakin, mutta minä koen liikunnan omakseni ja se on lähellä sydäntäni. 

Oikeastaan minulle kisatavoitteet ja menestyminen eivät itsessään ole kovin motivoivia tai tee minua innostuneeksi. Tai tekevät mutta niihin liittyy samalla jonkinlainen pakkomielteisyys ja suorittaminen. En osaa vielä nauttia vain itseni voittamisesta, haluan voittaa kaverinkin. Mutta ehkä tässä vaiheessa mulle antaa eniten se että tavoite antaa harjoittelulle suunnan ja pitää minut itseni jotenkin ruodussa. Kyllä minä johonkin kisaan uskon ensi kesälle ilmoittautuvani, mutta nyt eri syistä kuin vuosi sitten. Silloin ajattelin että haluan antaa urheilulle ihan kaiken, vaikken oikeastaan tiennyt koko lajista mitään, ja unelmoin salaa että voisin nousta nollasta tosi korkealle, kiriä menetetyt vuodet takaisin. Se juna meni jo, mutta aina tulee uusia. Enkä tiedä onko niin vaarallista jäädä asemallekaan, jos sattuu vaikka viihtymään siellä. 

Mainokset

Yöllisiä pohdintoja

Olen vanhempieni luona yötä, ja vaikka olo oli illalla sopivan raukea, heräsin keskellä yötä enkä tahdo saada enää nukutuksi. Pimeys tuntuu painostavalta ja ylläni tuntuu roikkuvan pelkoja niin lapsuudesta, nuoruudesta kuin nykyisyydestä ja mahdollisten tulevaisuuden minujen kohtaamista haasteista. Nykyisyydessä olisi riittämiin ja sopivasti yhdelle mielelle kerrallaan käsiteltäväksi, mutta nyt tunnen kuin minussa eläisivät kaikki minäni yhtä aikaa: tunnemuistoja tulvii joka suunnasta ja ne sekoittuvat harmitukseen siitä että ne nyt näin valvottavat ja kiusaavat mieltäni.

En voi enää vaikuttaa asioihin joita on tapahtunut menneisyydessä, eikä niiden perinpohjainen analysointikaan hyödytä, sillä en voi objektiivisesti arvioida tapahtumakulkuja ja niiden vaikutusta nykyisyyteeni. Mieli on sellainen että se haluaa rakentaa kaikesta tarinan, mutta todellisia syy-seuraussuhteita on mahdotonta tietää, kun ne toimivat niin monella tasolla (lähtien ympäristön olosuhteista sekoittuen kaikkiin yksilön sisäisiin vaikuttimiin). Toisaalta kieltämällä kokemuksen se vain kiinnittyisi mieleeni tullakseen esiin jossain toisessa hetkessä. Minun on kohdattava tunteeni jotta voin antaa niiden mennä.

Toivoisin että en olisi joutunut jäämään lapsena ja nuorena niin yksin tunteideni kanssa, vaan olisin oppinut kohtaamaan ja käsittelemään niitä paremmin ja tehnyt siten ehkä parempia ratkaisuja. Toivoisin etten olisi jännittänyt niin paljon muiden suhtautumista minuun, vaan että olisin ymmärtänyt hyväksyä itseni sellaisena kuin olen ja uskaltanut tulla nähdyksi ja rakastetuksi niin että voisin aidosti kokea yhteyden läheisiini eikä vain yrittää kelvata tai olla sellainen kuin kuvittelin että pitäisi olla. Toivoisin etten olisi nuorena aikuisena tuhlannut niin valtavasti energiaa yrittämällä olla haavoittumaton ja erehtymätön, vaikka olin sisälläni hauras ja hukassa. Paljon olisin voinut tehdä toisin, jos olisin ymmärtänyt ja osannut, mutten voi syyttää itseäni tai muita siitä. Emme me ihmiset aina osaa tai kykene.

Toivon että uskaltaisin oppia kohtaamaan asiat niin kuin ne ovat tai näyttäytyvät, ja tunteet ja reaktiot joita ne herättävät itsessäni ja läheisissäni tai muissa ympärilläni olevissa ihmisissä. Toivon että oppisin näkemään opittujen toimintamallieni yli ja näkemään tilanteen kannalta tarkoituksenmukaisempia ratkaisuvaihtoja. Sekä oppia hyväksymään ettei niitä aina pysty näkemään, mutta silloinkin olemaan kuulolla, jos jotain tulee näkyviin. Toivon että osaisin opettaa myös lapsiani, jos minulla niitä joskus on, kohtaamaan ja sanoittamaan omat tunteensa, tunnistamaan ja hyväksymään omat ominaisuutensa ja pitämään itsestään, uskaltamaan rakastamaan itseään sellaisina kuin he kokevat olevansa ja tulla rakastetuiksi. Samalla kun toivon näin, tunnen hyväksyntää ja rakkautta sille mitä itse muistan olleeni lapsena tai mitä kai jollain tapaa olen nytkin mutta aikuisuuden kypsyttämänä (ja kypsytettävänä).

Olen myös pohtinut miten edellä kuvaamani asiat vaikuttavat triathloniin tai ylipäätään tavoitteelliseen treenaamiseen niin etten yrittäisi paeta mörköjäni liikunnalla tai toisaalta etten toistaisi vanhoja virheitä kuormituksen suhteen ja ajaisi itseäni yhä uusiin ongelmiin kehoni kanssa. 

Muistan että pidin lapsena liikkumisesta, siitä kuinka keuhkoja pistelee ja hiki virtaa, tai miten keho osaa ja oppiikin monenlaisia juttuja, minukin vaikken ole niin hyvä kuin muut. Jossain vaiheessa alkoi kai verrata liikaa muihin tai oli liian arka, mutta liikuntatunnit eivät enää olleetkaan kivoja, vaikka omaehtoinen liikkuminen vielä oli, ja sitten ei oikein sekään, koska olisi noloa jos joku näkisi etten osaakaan tai ylipäätään kiinnittäisi huomiota minuun. Liikuntaidentiteetti hävisi, ja myöhemmin sitä etsi enemmän terveydellisten syiden takia ja liikkuminen edellytti itsekuria, joka meni lopulta niin yli että liikuin opiskelujen aikaan aina kun ehdin. Samalla rajoitin syömistäni, koska kuvittelin edelleen liikkuvani liian vähän.

Olen monta kertaa surrut miksi sen piti mennä niin. Miten paljon olisin voinut kehittyä ja ennen kaikkea nauttia liikunnasta, jos olisin pitänyt rasituksen, levon ja syömisen tasapainossa sen sijaan että koko ajan kulutin itseäni. En oppinut uusia taitoja, lihakseni eivät kasvaneet eikä kuntoni noussut, mutta kärsin uniongelmista ja stressistä, ja lopulta jalkani kipeytyi kesken lenkin niin että hädin tuskin pystyin kävelemään kotiin, enkä siinäkään vaiheessa ymmärtänyt hiljentää, korvasin vain juoksun pyöräilyllä ja kaikella muulla mitä pystyin tekemään. Siitä kai päädyin triathloniin. Halusin kestävyysurheilla, mutta tuskastelin kun kehoni ei kestänyt juoksuharjoittelua ja ajattelin että ehkä se kaipaakin vain monipuolisempaa tekemistä, ja olisi kiva kuulua johonkin seuraan sen sijaan että aina lenkkeilisi ja pähkäilisi asioita yksin.

Opinojen viimeinen kevät koitti ja muutin Jyväskylään tekemään työharjoittelua. Samalla tein päätöksen triathlonin aloittamisesta ja liityin Staminaan. Olin jo pikkuhiljaa alkanut tajuta mitä olin tekemässä itselleni ja opetellut syömään enemmän ja pitämään lepopäiviä.

En ollut juossut juuri lainkaan kun jalka ei kestänyt sitä moneen kuukauteen. Keväällä pystyin jo pikkuhiljaa lenkkeilemään, mutta pidin määrät kohtuullisina varoessani kuormittamasta jalkaa liikaa ja toisaalta kun juokseminen tuntui niin epäreilun vaikealta vaikka olin mielestäni yrittänyt kaikkeni sen eteen. Kesällä pyöräilin ja juoksin, kävin salilla ja seuran treeneissä. Sitten yhtenä iltana jalka, tällä kertaa vasen, kipeytyi kesken lenkin ja nilkutin taas kotiin. Luulin että siinäkin on vain joku outo lihasjumi niin kuin edeltävällä kerralla, ja jatkoin nilkuttamista pari viikkoa, kunnes jalka oli niin kipeä että pystyin tuskin lainkaan kävelemään. Menin pyörällä työterveyteen ja taksilla sairaalaan kuvattavaksi.

Outo lihasjumi olikin lonkan rasitusmurtuma, ja myöhemmin selvisi että niin oli ollut myös aiemmalla kerralla. Sain kepit ja kuusi viikkoa sairauslomaa, joka tuplaantui lopulta 12 viikkoon. Vasta syyskuun lopussa pääsin kepeistä. Pyöräilin heti kolme kilometria hiljaa ja hengästyin jo siinä. Pikku hiljaa kunto palautui, pääsin uintiharjoituksiin, salille ja kävelin, mutta tein myös kaikkea muuta. Sairauslomalla oli ollut pakko hiljentää ja pysähtyä, ja näin ehkä ensimmäistä kertaa kunnolla miten kuluttavasti olin elänyt kuluneet kolme vuotta. En ollut varma haluanko jatkaa urheilua enää ollenkaan, jos sen piti olla tällaista. Sokeaa suorittamista kaiken muun edellä. En ymmärtänyt että pakenin vain itseäni, ettei urheilu itsessään ole sellaista, vaikka toki se tarjoaa siihen mahdollisuuden.

Jossain vaiheessa triathlonille omistautuminen alkoi kuitenkin houkutella, kun olin saanut tarpoa hetken ilman päämäärää ja huomata ettei sekään sopinut minulle, vaan halusin että minulla olisi joku suunta. Juoksu oli vaikeaa, uintia vasta opettelin ja pyöristä en ymmärtänyt mitään. Halusin oppia kaiken kerralla ja tulla niin hyväksi kuin mahdollista. Aloin taas treenata, tällä kertaa koittaen muistaa aiemmat sudenkuopat, mutta ehkä kaivoin vain uusia, sillä nostin määriä liikaa, yrtin omaksua valtavan määrän uusia asioita ja vain jaksaa vaikka olinkin aika uupunut. Onneksi tällä kertaa minulla oli ihmisiä ympärillä jarruttamassa menoani, ja tajusin alkaa korjaamaan suuntaa. Kesällä ehdin kisata pari kertaa ja ne menivät ihmeen hyvin suhteessa aiempaan hölmöilyyni. Ekassa kisassa voitin oman sarjani, toisessa pääsin hopealle.

Nyt kaatumisen jälkeen olen taas joutunut pysähtymään ja ehkä vasta nyt näyttää siltä että pahimmat virheet ovat takana ja että olen käsitellyt asiat jotka ovat valintoihini vaikuttaneet. En varmaan koskaan opi täysin pois kaikesta rajojeni ylittämisestä, varsinkin kun se tietyssä määrin on edellytyksenä kehitykselle. Mutta jos oppisin tunnistamaan mistä käsin toimin ja suhteuttamaan mikä on kannattavaa, niin matkasta voisi vielä tulla antoisa ja sen tärkeimmät palkinnot ehkä jotain muutakin kuin mahdollinen kisamenestys. Rehellisesti sanoen, en tiedä mitä ensi kaudelta haluan, tai harrastamiselta pitkällä tähtäimellä, mutta haluan ainakin tutustua kehooni uudelleen ja kuunnella mitä se voi opettaa minulle, nyt kun se on saanut taas luvan puhua.