Rispektii keholle!

Onnettomuuteni jälkeen luin kolme minuun vaikutuksen tehnyttä kirjaa: Eva Wahlströmin Rajoilla, Markus Torgebyn Juoksijan sydän ja viimeisimpänä Antti Aution Kehon kunnioitus urheilussa. Minusta ne kaikki käsittelivät tietyllä tapaa samaa asiaa, omien rajojen hakemista ja kunnioittamista, sydämensä ja kehonsa kuuntelua. Mieli ja keho kun ovat yhtä, eikä niitä voi erottaa edes urheilussa.

Löysin kirjoista paljon yhteyksiä myös omaan elämääni. Kaikissa nimittäin kerrottiin mihin kehon ja rajojen kunnioittamattomuus voi viedä, ja itse olen käymässä läpi prosessia saman teeman ympärillä. Evan tarinassa keskeisenä tuon teeman alla oli ehkä pakonomainen liika harjoittelu, jota keho ei kestänyt ja Markuksella yritys hallita elämäänsä juoksemisen kautta. Toisaalta molemmilla liikkumiseen liittyi parhaimmillaan vahva ilon ja vapauden tunne, ja oivallus että nimenomaan se oli urheilussa tai liikkumisessa tärkeintä. Aution kirja taas lähestyy samaa teemaa hieman toisesta suunnasta, siitä millaista kehittävä urheiluharjoittelu voi parhaimmillaan olla, kun se tapahtuu kehon viestejä kuunnellen. 

Itse olen varmaan hyvin ääripään esimerkki rajoihin törmäämisestä ja jatkamisesta sen jälkeenkin, kun vasta kahden rasitusmurtuman ja kaatumisen aiheuttaman pakkolevon myötä olen ymmärtämässä mikä ero kehittävällä ja kuluttavalla harjoittelulla on. Olin vuosia niin tukossa ettei minulla oikeastaan ollut mitään yhteyttä kehooni, ja sen sijaan että olisin ihan vain kuunnellut miltä minusta itsestäni tuntuu, etsin käyttöopasta kaikkialta muualta. En itse tiennyt miltä kehossa kuuluu tuntua, miten se toimii vaikka koordinaation ja hahmotuksen kannalta, miltä se tuntuu kylläisenä ja levänneenä -ihan kuin olisin pidellyt jotain vierasta esinettä jonka käyttötarkoitusta en tiedä, uskaltamatta kokeilla sitä.

En tiedä mistä oma prosessini tarkalleen on alkanut, ensimmäisestä murtumasta jolloin oli pakko jättää juokseminen mutta jolloin tein enemmän kaikkea muuta, vai siitä kun jäin ensimmäiselle pitkälle sairaslomalle ja keho sai palautua, mutta jonka jälkeen aloitin uuden rääkin? Sen tiedän että viimeiset kaksi kuukautta ovat antaneet sille uuden sysäyksen, ja että nyt sairasloman päätyttyä seison taas tienhaarassa: jatkanko kuten ennenkin vai muutanko viimein tapaani harjoitella, liikkua JA PALAUTUA. Capslockilla viimeisin, koska siinä minulla on eniten muutettavaa.

Viikkokausien lepääminen on toki vienyt kuntoa alaspäin, mutta tehnyt kuitenkin valtavasti hyvää koko psykofyysiselle kokonaisuudelleni. Annoin osin tiedostamatta ja osin tietoisesti itselleni luvan irrottautua kaikista velvollisuuksista, joita olin itselleni asettanut tai jotka tulivat ulkopuolelta, ja sukelsin jonnekin ikään kuin itseni syvyyksiin. Muutos jonka koin itsessäni, lähinnä kehossani, oli hämmästyttävä. Sain valtavasti muistikuvia ja tunnemuistoja jostain lapsuuden ja nuoruuden ajoilta, kun liikkuminen oli vielä luontaista ja kehon tunteiden varassa tapahtuvaa. Aloin muistaa miltä kehossa tuntuu tehdä eri asioita. Aloin myös hahmottaa kehoani paremmin, ja lihakset joihin en aiemmin tuntunut saavan mitään yhteyttä, alkoivat hermottua, kun taas yliaktiiviset lihakset rupesivat rentoutumaan. Jos olette joskus katsoneet elokuvan Muumipeikko ja pyrstötähti, niin tunne minkä koin on suunnilleen samaa luokkaa kun elokuvan lopussa kadonnut meri tulee takaisin ja muumit rientävät onnesta pakahtuen sitä vastaan. 

Olen palannut asteittain treeneihin. Ensin kuntosalille, sitten varovasti pyörän päälle ja juoksun tekniikkaharjoitteluun, sekä nyt viimeisimpänä uimaan. Ensin kävin ihan yksin uimassa, kun halusin vain kokeilla miltä leikattu käsi tuntuu ja miten jaksan uida tauon jälkeen. Hallin ovista astuminen, pukuhuoneen läpi ja altaan luo kävely tuntuivat juhlallisilta, ja vaikka uiminen oli kankeaa ja väsyttävää, niin se että sai viimein olla uimassa kaikkien niiden viikkojen jälkeen, tuntui jonkinlaiselta virstanpylväältä toipumisessa. Samoin tuntui nyt kun osallistuin ensimmäisen kerran seuran omiin treeneihin. Tuntui kuin olisin tullut taas kotiin. 

Minulla on taas valtava palo treenata, mutta eri tavalla kuin ennen. Ensisijainen tavoitteeni on oppia kuuntelemaan kehoani ja luottamaan siihen sen sijaan että edelleen pyrkisin yliohjelmoimaan, -mittaamaan ja -optimoimaan harjoittelua. Elämää ja olosuhteita ei voi kontrolloida, eikä kehon tilaa huomenna voi tietää tänään. Siksi en ehkä aio ohjelmoida ensi kauden harjoittelua kovin tarkkaan, mutta kuitenkin yritän rytmittää sitä paremmin kuin viime vuonna, mutta nyt kehon viesteihin perustuen, eikä siihen mitä paperilla lukee. Silloin kevyet ja kovat viikot olevinaan vaihtelivat kalenterissa, mutta kehossa ne olivat kaikki yhtä loppuun ajettuja ja puuroutuneita keskenään. 

Tajusin että on paljon siistimpää harjoitella ja kehittyä, kun hyväksyy itsensä ja omat lähtökohtansa. Silloin tuntee saavutustensa arvon. Ja jokainen askel jonka eteen on täytynyt tehdä jotain, on saavutus. Tämä on toivottavasti monelle aivan itsestään selvää, mutta minulle sen muistaminen tuottaa välillä vaikeuksia. Mulla on kuitenkin nyt sellainen tunne, että olen menossa oikeaan suuntaan, ja tätä tunnetta yritän nyt pitää kompassina. 

Mainokset