Treeni-ilon paluu

Huomenna tulee kuluneeksi kolme kuukautta kaatumisesta. Tuntuu että siitä on jo hirveän kauan ja että se kaikki on jo jossain kaukana takana päin. Kasvoissa ja kyynärpäässä on vielä arvet muistona, mutta muuten elämä alkaa olla kuten ennenkin. Nyt on taas arki, jota rytmittää työt ja treenit, ja molemmat tuntuu hyvältä. 

Pyörällä ajaminen ei enää pelota, vaikka kaatumista pelkäänkin. En elä enää illuusiossa ettei mulle satu mitään, vaan tiedostan ajamiseen liittyvät riskit. Kaikkia niitä ei voi hallita, mutta se on vain hyväksyttävä osana lajia, osana elämää. Maantiepyörällä ajaminen tuntuu varmaan kevään ensimmäisillä kerroilla vähän pelottavalta, mutta siihen on vielä monta kuukautta aikaa. Sitä ennen voin fillaroida maastopyörällä ja ajaa sisällä trainerilla, joten ehkä ne auttaa saamaan ajamiseen varmuutta ja luottoa.

Olen treenaillut normaalimmin nyt ehkä kuukauden verran. Treenien sisältö ja määrä on muodostunut fiiliksen perusteella, mutta koen silti harjoittelevani nyt tavoitteellisemmin kuin aikaisemmin. Tai ehkä oikea sana on määrätietoisemmin, sillä vaikka en ole asettanut vielä ensi kesän tavoitteita, niin tiedän mitä haluan saavuttaa pitkällä aikavälillä ja tekeminen tuntuu pitkästä aikaa jotenkin rehelliseltä. Tunnustan omat heikkouteni ja olen valmis työstämään niitä, työskentelemään niiden kanssa. Ja näen myös vahvuuteni. Näen kokonaisuuden, tai ainakin ymmärrän että sen hahmottaminen on tärkeää. 

Tämän syksyn olen keskittynyt tavallaan itsestäänselviin ja perustavanlaatuisiin asioihin, joita urheilijat harjoittelee jo junioritasolla, mutta minä alan kehittyä niissä vasta nyt. Minulla on tosi heikko keskivartalo ja ylipäätään paljon puutteita voimassa, samoin koordinaatiossa ja kehonhallinnassa. Viime talvena kyykkäsin vain etureisillä ja vatsalihasten sijaan onnistuin kiristämään vain kasvojen ilmettä. Olen kyllä tiedostanut nuo ongelmat jo vuosia, mutta koska olen jatkuvasti ollut enemmän tai vähemmän stressitilassa, en ole saanut kehoon rentoutta jota harjoittelun onnistuminen olisi edellyttänyt. Nyt siihen on tullut ihan selkeä muutos ja harjoittelu alkaa purra. Nyt olen siis löytänyt oikeat lihakset ja piuhat niihin, ja voinut alkaa opettaa niille liikkeitä ja ruveta hankkimaan lisää voimaa. 

Välillä mielessä käy olenko liiankin varovainen, sillä pelkään ylikuormitusta kuin ruttoa enkä halua sortua tyypilliseen kestävyysharjoittelijan perisyntiin eli treeniohjelman tunnolliseen suorittamiseen vaikka pää kainalossa. Haluan nyt panostaa treeneissä laatuun ja luottaa jonkinlaiseen intuitioon siitä mikä on kokonaisuuden kannalta oleellisinta. Nyt oleelliselta tuntuu rentouden ja iloisuuden vaaliminen. Se että uskaltaa kokeilla erilaisia tapoja ja tutkia mikä toimii itsellä. Tässä vaiheessa voisi olla aika helppo huomaamattaan palata vanhoihin kaavoihin, ja välillä vielä vanha ”ääni” päässäni käskee tekemään enemmän tai väittää että olen huono ja epäonnistunut. Intuitio taas ei puhu mitään, mutta se tuntuu varmuutena ja levollisuutena, luottamuksena omaan tekemiseen. 

Treenaaminen tuntuu pitkästä aikaa iloiselta ja mukavalta. Toki olen tehnyt vain peruskestävyyttä, kevyttä voimaharjoittelua ja valinnut harjoitukset sen mukaan mikä on tuntunut hyvältä sillä hetkellä. Jos olen kaivannut ulos ja on tuntunut että jalat on kevyet, olen käynyt hölkkäämässä, jos on tehnyt mieli rauhoittua kotona olen ajanut trainerilla. Mutta oleellisinta minusta on se etten säti itseäni väsymyksestä tai treenin kulkemattomuudesta. Keskityn vain siihen miten tällä hetkellä voin edistää tavoitettani. Joskus se on sitä että jättää treenin kokonaan väliin, tai tekee jotain muuta kuin on suunnitellut. 

En osaa rakentaa yksityiskohtaista ohjelmaa tuleville kuukausille, koska minulla ei ole varmuutta siitä mitä kehoni kestää ja ottaa vastaan nyt, mutta tiedän että pää on kyllä valmis tekemään liikaa. Tiedän kuitenkin melko hyvin mitä  ominaisuuksia haluan kehittää ja mitä asioita minun tulee harjoittelussani tarkkailla. Teen paljon huoltavaa ja peruskestävyyttä kehittävää harjoittelua sekä keskityn kehittämään mainitsemiani heikkouksia. Toki pikkuhiljaa otan mukaan kovempia harjoituksia. 

Ajattelen myös että nyt ei ole mitään paineita ”onnistua” harjoittelussa siltä kannalta että ensi kesänä olisi mahdollisimman kova kisakunto. Ajattelen nyt niin, että olen onnistunut, jos olen uskaltanut ottaa riskin ja malttanut kuunnella intuitiota ja jättää ”äänen” päässä omaan arvoonsa. Tekeminen lähtee nyt siitä että tunnustan kuka olen tekijänä, ei siitä mitä toivoisin olevani. Ja tekemisellä on toki suunta, se on se potentiaali jonka uskon omaavani. Ja nyt huomaan että treenaaminen tuntuu eri lailla hyvältä ja innostavalta kuin ennen. Tuntuu että teen nyt jotain mitä oikeasti haluan. 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s