Ympyrä sulkeutuu


Mun vuosi alkoi parin tunnin pyöräilyllä ulkona pakkasessa. Loppumatkasta vesipullo, taskussa ollut energiapatukka ja varpaat jäässä, lihakset kylmän kangistamana. 

Mun vuosi jatkui 9 – 12 tunnin viikkotreenimäärillä ja eteni pitkin vuoristorataa fiiliksen poukkoillessa endorfiinihumalasta väsymykseen ja alakuloon. Minä ajattelin vain että sisua perkele.

Mun treenivuoteen osui kaksi käännekohtaa. Huhtikuussa Tahkon viikonloppuleirillä pyöräilin elämäni ekan satasen ja käytännössä kropan sietokyky katkesi siihen. Olin äärettömän väsynyt ja kesti monta viikkoa päästä takaisin elävien kirjoihin. Toinen oli kun kaaduin elokuussa ja sain syyn levätä kaksi kuukautta. Ensimmäinen käännekohta teki muutoksen ajatteluun, toinen kehoon.

Multa meni monta tapahtumaa ja suunnitelmaa ohi, kun en keväällä ylitreenaamisen keskellä jaksanut ja kaatumisen jälkeen pystynyt. Jyväskylän katujuoksu, Tahkon perusmatka, Finlandia puolimaraton… 

Käännekohtien jälkeen tunnistin, myönsin ja käsittelin ne toimintamallit jotka ajoivat minua jatkuvasti ongelmiin ja aloin opetella uusia tapoja toimia. Työstin suhdettani liikuntaan ja itseeni. Opettelin kiinnittämään herkemmin huomiota energiatason ja mielialan muutoksiin ja reagoimaan niihin ajoissa syömällä ja lepäämällä riittävästi. Mun vuosi alkoi kääntyä parempaan. 

Vuoden viimeinen treeni oli tänään kolmen tonnin uinti, jonka jälkeen kroppani tuntuu nyt väsyneeltä ja hieman raskaaltakin. Kuudelta starttaa Paviljongin pamaus, jonka olisin halunnut jo monena vuonna päästä juoksemaan, mutta jätän sen tälläkin kertaa väliin. Mutta tänä vuonna menen kuitenkin katsomaan iloisia juoksijoita ja rakettien säihkettä taivaalla. Mun on hyvä ja tasapainoinen olo nyt itseni ja kehoni kanssa. Mä uskon että ensi vuodesta tulee parempi. 

Mainokset

Iloisia aikoja, wannabe-urheilija!

​Joulu, ihana joulu. Jouluviikolla tapahtui käänne ja treenit kulkivat hyvin ja hyvällä mielellä. Maanantaina kävin puoli tuntia uimassa ja sen päälle testasin uutta saliohjelmaa, jonka sain edellisellä viikolla. Seuraavana päivänä oli niin hiton vaikea päästä kyykkyyn, saati ylös. 

Tiistaina pyöräilin ulkona. Aika tylsä sää mutta ihan hyvä pyöräily, palauttava Jyväskylä-sightseeing. Palautti ehkä maanpinnalle niistä maisemakorttikuvista joita matkailuinfoista voi ostaa. Illaksi oli varattuna aika hierojalle ja sain vihdoin hartiat alas korvista.

Keskiviikkona oli uinnin pienryhmäopetuksen toinen kerta. En tiedä opinko mitään ja nauroiko koutsi salaa partaansa kun koitin elegantisti kiertää ylävartaloa joka ei halua kiertyä, mutta minulla oli kivaa! Ja itse uintikin tuntui pitkästä aikaa paremmalta. Päätin etten ole paska uimari. Tai jos olen niin kieltäydyn tunnustamasta.

Torstaina oli juoksun tasotesti radalla. En ole aiemmin tehnyt ratatestejä, vain pari mattotestiä. Inhoan testejä, mutta tähän latauduin aika hyvin. Otin treenikaverista peesin ja takutimme valojäniksen perässä tasaisia tonnin kuormia, sitten pistettiin sormeen reikä ja toivoin että saisin Kihun mittaajalta jonkun huippu-urheilubakteerin vereeni ja muuttuisin seuraavana yönä ironmaniksi. Sain vain hirveät hapot reisiin. Eihän teräsnaiseksi muututa yhdessä yössä. Testitulokset tulivat kuitenkin jo samana iltana. Aika kova tuo mittaajakin. Ehkä yksi kuorma olisi vielä mennyt jos olisin puristanut kaiken tahdonvoimani, mutta testi oli kuitenkin onnistunut ja sain kynnykset selville. Seuraavalla kerralla puristan kuitenkin ihan huvikseni seuraavankin kuorman.

Perjantaina ei ollut ihan niin paha tunne jaloissa kuin tiistaina, kiitos hyvän jäähdyttelyn, avannossa käynnin ja kevyen lihashuollon ennen nukkumaanmenoa. Paitsi vasen polvi oli vähän kipeä kävellessä. Työpäivä oli lyhyt ja kotiin päästyä hyppäsin trainerille ja pyörittelin puolen tunnin palauttavan PK:n joululauluja kuunnellen. Illalla kun olin pessyt jo hampaat alkoi särkeä päätä ja tunsin että energiat ovat vähissä, mutta en mennyt enää syömään. Virhe. Huono oli nukkua tyhjällä vatsalla. 

Jouluaattona mätinkin sitten ruokaa, jotta saisin energiat nousemaan. Ulkoilin kevyesti ja sytyttelin saunaan tulia. Ihana rauha, ihana hiljaisuus, ihana vain olla. Mustat ajatukset ovat lentäneet pois ja edessä siintää uusia unelmia joita kohti kurkotella. Tahkolle mieleni minun tekevi. Mutta perusmatka vai puolikas, sitä en vielä tiedä. 

Olin ollut kiltti. Lahjapaketista paljastui otsavalo. Juuri sitä tarvitsinkin.

Kaamosväsymystä

kynttilä3.PNG

On hieman ironista, että kun on juuri saanut kirjoitettua siitä kuinka treeni-into taas palaa, niin sitten tulee melkein kuukauden jakso, ettei pääse treeneissä oikein mihinkään suuntaan. Paitsi ehkä taaksepäin.

Marraskuu ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Tai ei mulla mitään suunnitelmia ollut, mutta sellainen hahmotelma päässäni kuitenkin. Luonnostelin mielessäni että käyn salilla sekä uinti- ja juoksutreeneissä, kuntoutan tätä kättä, alan kasvattaa treenimääriä ja kaiken tämän teen kroppaa kuunnellen. Mikään muu ei ole tainnut toteutua kuin kropan kuuntelu.

Ensin tuli flunssa, joka kesti yli viikon. Se ei olisi oikeastaan kaatanut vielä mitään, mutta en osannut levätä kunnolla, kun podin huonoa omatuntoa poissaolosta töistä ja stressasin itseäni pohtimalla olenko tarpeeksi kipeä jäämään kotiin vai pitäisikö jo yrittää töihin. Seuraava viikko oli tosi kuormittava, kun olin vielä hieman vajaakuntoinen ja valmiiksi väsynyt, minkä lisäksi töissä oli kiirettä. En jaksanut ajatella treenejä, tarkoitan lähinnä motivoitumista ja sen hahmotelman mieleen palauttamista. Halusin vain ottaa lopputilin ja pelkän menolipun sinne missä pippuri kasvaa (ja mielellään paistaa aurinko). Sitten yhtenä aamuna huomasin ettei valot syty. Päässäni. Ei yhtään valoisaa ajatusta. Vain sellainen olo että en halua, en jaksa, en pysty, mutta pakko. Pakko jotenkin raahautua päivästä toiseen ja keventää kaikesta mistä voi.

Vähän ristiriitainen olo. Kyllä minä toisaalta edelleen haluaisin harjoitella ja matkata kohti unelmaa. Samalla kuitenkin tuntuu etten oikein jaksaisi, että nyt ei ole voimaa. Mutta eihän se matka tapa, vaan vauhti? Parempi kai ottaa pienempiä askeleita, jos ne kuitenkin vie eteenpäin, kuin että jää paikalleen vellomaan?

Toisaalta on jotenkin lohdullista ettei aina tarvitsekaan jaksaa, silti on riittävä ja elämä kantaa. Ja jossain vaiheessa väsymys hellittää ja on taas energiaa mennä, pitää vain luottaa siihen.