Aamu-uinteja ja iltajumppia

​Kello soi puoli kuudelta aamulla. Teen ripeästi aamutoimet ja syön pienen aamupalan, heitän eväät reppuun ja lähden uimahallille. En ole käynyt aamutreeneissä koko talvena, mutta kun edellisen illan treenit jäivät muun elämän jalkoihin, tuli jostain ajatus panostaa enemmän seuraavaan päivään ja tehdä tuplatreeni.

Olen hallilla 6.15. Kaupungin liikuntapalvelun ohjatut uintitreenit ovat tiistaisin klo 6.30 – 7.30 ja niissä käy pääsääntöisesti triathlonisteja. Laitan lasit silmille ja pudottaudun altaaseen. Tänään on ohjelmassa hengitysharjoituksia, siis niitä joissa ideana on hengittää mahdollisimman vähän ja keuhkot huutavat happea, kunnes harvempiin hengityskertoihin jotenkin ihmeellisesti tottuu. 

En ole hyvä uimari ja syksystä lähtien olen potenut kriisiä tekniikkani kanssa, mutta nyt heti verryttelyssä uinti tuntuu hyvältä ja helpolta. Uidaan vinstoja hengittäen joka 3., 5. ja 7. kerta, sukellellaan ja tehdään alligaattorihengityksiä. Ehkä aamu onkin otollista aikaa uinnille, kun pää on vielä tyhjä ajatuksista ja kroppa levännyt yöunien jäljiltä. Loppuun uidaan vielä super slowta: mahdollisimman hitaasti, mahdollisimman vähällä voimalla, kuitenkin mahdollisimman hyvällä tekniikalla. 

Treenin jälkeen keuhkot tuntuvat eri tavalla heränneiltä. Astun ennen kahdeksaa ulos hallilta ja vedän keuhkot täyteen raikasta ilmaa. Ilma on keväisen oloinen ja aurinko alkaa hiljalleen valaista taivasta. Renkaat rullaavat kevyesti kun poljen töihin. Voisin ahmia happea, ja alkaa tuntua että eväätkin maistuisivat.

Illalla on toinen treeni. Seuralla on tiistai-iltaisin ohjattu jumppa, jossa ei ole tullut koskaan käytyä, mutta tänään päätän vaihtelun vuoksi mennä kokeilemaan. Olen jo seiskalta paikalla, treeni alkaa vartin yli. Syön odotellessani yhden energiapatukan, kun huomaan olevani hieman nälkäinen. 

Paikalle tulee mukavasti porukkaa pienen liikuntasalin kokoon nähden. Ohjelmassa on HIIT-tyyppinen treeni: erilaisia hyppelyitä, loikkia ja punnerruksia. Syke nousee ja hiki valuu, mutta fiilis on hyvä. Viimeiseksi tehdään kevyet loppuvenyttelyt. Puoli yhdeksältä sali tyhjenee ja ovet lukitaan. Moni on liikkeellä fillarilla, niin minäkin. 

Kotona menen suihkuun ja syön vielä iltapalaa ennen kuin pesen hampaat ja menen nukkumaan. Uni tulee hyvin. 

Päätän alkaa käymään silloin tällöin aamu-uinneilla ja jumpissa. Jospa se uintikin lähtisi taas kulkemaan.

Talvipäivää viettämässä

Eilen vietimme seuralaisten kesken talvipäivää leirikeskus Vesalassa Jyväskylän Vesangassa. Paikalla oli vain toistakymmentä staminalaista, sillä ainakin samaan aikaan pidetyt Oskarin uinnit ja ehkä myös Hippoksen SM-hallit verottivat väkeä. Mullakin sattui olemaan töissä päivystysviikonloppu, mutta uskalsin lähteä kun pidin työpuhelinta ja -läppäriä mukana. 

Varsinainen ohjelma alkoi kahdeltatoista ruokailulla. Tarjolla oli jauhelihapihvejä ja perunoita, lisäksi jälkiruuaksi oli jotain tosi hyvää kermaista hedelmärahkaa. Vitsailtiin että kerrankin saa syödä pöytäseurassa jossa oma annos on ihan normaalikokoinen, ja voi huoletta santsatakin… Ruokailun jälkeen jatkoimme vuosikokouksella ja hiljattain pidetyn seurakyselyn tulosten yhteenvedolla. Vastauksia yhdisti varsinkin toivomus yhteisen toiminnan lisäämisestä sekä treeneihin että sen ulkopuoliseen tekemiseen liittyen, mutta samalla moni koki arjen aikataulut haastavina yhteisiin tapahtumiin osallistumiselle. Yhteistä toimintaa yritetään kuitenkin lisätä, ja toivotaan että ihmiset aktivoituvat ja ehtivät mukaan.

Kokouksen jälkeen saatiin taas herkutella, kun tarjolla oli kahvia ja vastaleivottua pullaa, joka sekin oli tosi hyvää. Loppupäivä oli varattu vapaalle ajanvietolle ja saunomiselle. Osa lähti hiihtämään, osa kävelemään tai hölkälle ja osa ulkoili muuten vain. Vaikka treenaaminen, ja varsinkin porukalla toteutettuna on kivaa, niin oli kyllä tosi mukavaa viettää aikaa muissa merkeissä ja yhdessäolo etusijalla. Vaikka triathlon on hyvin yhteisöllinen laji, tulee tässäkin helposti puurrettua paljon yksin juuri ihmisten erilaisten aikataulujen takia, tai koska saman tasoista treeniseuraa ei ole tarjolla. 

Itselleni tulee kohta kaksi vuotta täyteen lajin parissa ja Staminan jäsenenä. Muistan kun muutamia vuosia sitten lainasin kaverini innostamana kirjastosta Triathlon: voita itsesi! -kirjan ja pohdimme miten hienoa olisi olla triathlonisti, mutta minua hirvitti silloin miten paljon aikaa, työtä ja varusteita laji vaatisi, ja epäilin olisiko minulla rahkeita siihen. Nyt tiedän että loppujen lopuksi aikaa on kuitenkin kaikilla yhtä paljon (toki on erilaisia elämäntilanteita eikä harrastaminen aina ole mahdollista), ”työ” on hyvin suhteellista kun harjoittelu on määrätietoisuudesta huolimatta hauskaa (ja suurimmalle osalle tavoitteellisuus on koko jutun juju), ja no… Varusteita on kyllä ihan hemmetisti, mutta periaatteessa melko vähällä voi päästä niidenkin suhteen. Hienointa on että tätä voi harrastaa kuka vain, sillä ihmisiä ei erotella kunnon, iän, treenitaustan tai minkään muunkaan suhteen, vaan lajin ja ehkäpä ylipäätään kuntoilun vasta aloittanut on triathlonisti siinä missä kilpaurallaan pitkälle yltänyt konkarikin.

Ulkoilun jälkeen grillattiin makkaraa, käytiin avannossa ja saunottiin pitkän kaavan mukaan. Pimeys laskeutui metsän ylle ja verhosi maiseman. Muutama makkara paloi mustaksi. Työpuhelin ei soinut kertaakaan. Keltainen Jaffa maistui hyvälle. Ihan mahtava päätös talvipäivälle.

Itsekritiikistä

En ole kirjoittanut pitkään aikaan blogia. Tekstiaiheita olisi kyllä riittänyt ja usein on tehnyt mieli kirjoittaa jotain, mutta joka kerta itsekritiikki on estänyt tekstintuottamisen. Tälläkin hetkellä tuntuu vaikealta muotoilla ajatusta niin, että voisin sen hyväksyä arvostelematta. 

Vuosi sitten itsekritiikki oli hirveä myös treeneissä. Harjoittelu tuntui välillä oikeasti pahalta, koska tiesin jo lähtökohtaisesti etten koskaan voisi onnistua. Juoksutekniikkani oli (ja on) puutteellinen, mutta mielessäni haaveilin että kiitäisin kevyesti kuin Oona Kettunen tai Sandra Eriksson. Tietenkään en ikinä tule juoksemaan sillä tavalla, eikä toki tarvitsekaan. Mutta halusin olla parempi, myönnän -täydellinen, ja tuntui kuin olemassa oloni olisi siitä kiinni. Elin puolittain haavemaailmassa jossa olin urheilija, täytin Instagramini triathlonharrastajien kuvilla, mietin jatkuvasti jotain treeneihin liittyvää ja rakensin itselleni kuorta jonka alle kätkin oman riittämättömyyteni. 

Urheilussa olen jo oppinut. Kävin tänään juoksemassa palauttavan lenkin, kun tunsin kaipaavani happea (myös vertauskuvallisesti). Ennätin ulos vielä kun aurinko punersi taivaan ja ilma väreili keväistä lämpöä. Hölkkäilin kevyesti järven rantaa pitkin parikymmentä minuuttia, kunnes polvi alkoi kipeytyä ja lopetin. Pysäytin mittarin ja kävelin jäälle. Pimeys oli jo laskeutunut, vain taivaanrannassa näkyi kapea keltainen kaistale tummenevien pilvien alla. Pysähdyin hengittämään ja kuuntelemaan ilmaa. Tuulen suhinaa. Jokunen hiihtäjä ja koiranulkoiluttaja. Saan olla ihan yksin. Ihan itselleni. Ihan itseni kokoinen. 

Perfektionismi on hyvin salakavalaa. Sitä luulee pyrkivänsä vain hyvään, mutta yrittääkin täydellistä. Kukaan ei voi olla täydellinen. On olemassa asioita, jotka täytyy tehdä lähes täydellisesti, tarkasti ja tietyllä tavalla, mutta ihmisinä saamme olla keskeneräisiä, vajavaisia ja epätäydellisiä. Itsekin kompastun omiin vaatimuksiini yhä uudelleen. Sen sijaan, että laskisin rimaa, siirrän sen vain eri paikkaan, suoritan jollain toisella osa-alueella. En tiedä voiko tästä piirteestä päästä koskaan täysin eroon, mutta sen kanssa on vähintäänkin opittava elämään. Ja toki sopivasti annosteltuna on hyväkin, ettei tyydy liian vähään, vaan pyrkii siihen mihin tietää pystyvänsä. Ongelmia tulee lähinnä silloin, kun sekään ei riitä. 

P.s. Tuntui hyvältä kirjoittaa tämä. Ei tästä ihan täydellinen blogiteksti tullut, mutta ette sellaista varmaan odottaneetkaan. Luulen että tämä riittää.