Itsekritiikistä

En ole kirjoittanut pitkään aikaan blogia. Tekstiaiheita olisi kyllä riittänyt ja usein on tehnyt mieli kirjoittaa jotain, mutta joka kerta itsekritiikki on estänyt tekstintuottamisen. Tälläkin hetkellä tuntuu vaikealta muotoilla ajatusta niin, että voisin sen hyväksyä arvostelematta. 

Vuosi sitten itsekritiikki oli hirveä myös treeneissä. Harjoittelu tuntui välillä oikeasti pahalta, koska tiesin jo lähtökohtaisesti etten koskaan voisi onnistua. Juoksutekniikkani oli (ja on) puutteellinen, mutta mielessäni haaveilin että kiitäisin kevyesti kuin Oona Kettunen tai Sandra Eriksson. Tietenkään en ikinä tule juoksemaan sillä tavalla, eikä toki tarvitsekaan. Mutta halusin olla parempi, myönnän -täydellinen, ja tuntui kuin olemassa oloni olisi siitä kiinni. Elin puolittain haavemaailmassa jossa olin urheilija, täytin Instagramini triathlonharrastajien kuvilla, mietin jatkuvasti jotain treeneihin liittyvää ja rakensin itselleni kuorta jonka alle kätkin oman riittämättömyyteni. 

Urheilussa olen jo oppinut. Kävin tänään juoksemassa palauttavan lenkin, kun tunsin kaipaavani happea (myös vertauskuvallisesti). Ennätin ulos vielä kun aurinko punersi taivaan ja ilma väreili keväistä lämpöä. Hölkkäilin kevyesti järven rantaa pitkin parikymmentä minuuttia, kunnes polvi alkoi kipeytyä ja lopetin. Pysäytin mittarin ja kävelin jäälle. Pimeys oli jo laskeutunut, vain taivaanrannassa näkyi kapea keltainen kaistale tummenevien pilvien alla. Pysähdyin hengittämään ja kuuntelemaan ilmaa. Tuulen suhinaa. Jokunen hiihtäjä ja koiranulkoiluttaja. Saan olla ihan yksin. Ihan itselleni. Ihan itseni kokoinen. 

Perfektionismi on hyvin salakavalaa. Sitä luulee pyrkivänsä vain hyvään, mutta yrittääkin täydellistä. Kukaan ei voi olla täydellinen. On olemassa asioita, jotka täytyy tehdä lähes täydellisesti, tarkasti ja tietyllä tavalla, mutta ihmisinä saamme olla keskeneräisiä, vajavaisia ja epätäydellisiä. Itsekin kompastun omiin vaatimuksiini yhä uudelleen. Sen sijaan, että laskisin rimaa, siirrän sen vain eri paikkaan, suoritan jollain toisella osa-alueella. En tiedä voiko tästä piirteestä päästä koskaan täysin eroon, mutta sen kanssa on vähintäänkin opittava elämään. Ja toki sopivasti annosteltuna on hyväkin, ettei tyydy liian vähään, vaan pyrkii siihen mihin tietää pystyvänsä. Ongelmia tulee lähinnä silloin, kun sekään ei riitä. 

P.s. Tuntui hyvältä kirjoittaa tämä. Ei tästä ihan täydellinen blogiteksti tullut, mutta ette sellaista varmaan odottaneetkaan. Luulen että tämä riittää.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s