Miten uidaan ja eletään

Viime kuukausina jos minulta kysyi kuulumisia, vastaus oli usein joko ihan hyvää tai vähän väsyttää mutta ei tässä mitään. Koskaan ei pystynyt vastaamaan, että oikeastaan on aika paha olla enkä jaksaisi tsempata, mutta en uskaltanut. Eikä paha olokaan ollut yhtäjaksoista, osaan ajatella positiivisesti ja jättää ikävät tunteet huomiotta. Onnistuin piilottamaan kyyneleet muilta ja selittämään itselleni että ei tässä mitään. Jaksoinhan olla reipas. 

Sitten tuli lomaviikko ja tulin kipeäksi. Ei tarvinnut olla reipas. Otti päähän kun ei voinutkaan treenata ja tehdä kaikkea kivaa mitä oli suunnitellut, vaan makasin sohvalla ja nieleskelin räkää. Kuitenkin alkuharmituksen jälkeen ymmärsin miten väsynyt olin viime aikoina ollut ja että tämä oli elimistöni keino pysäyttää minut lepäämään. Se olikin lopulta parempi loma kuin mitä olisin itse osannut viettää, koska omat suunnitelmani eivät olisi poikenneet tavallisesta arjesta juuri muuten kuin että en olisi käynyt töissä. Nyt tuli levättyä kunnolla, sillä fyysisen levon lisäksi myös pää sai olla rauhassa, kun ei yksinkertaisesti jaksanut ajatella mitään. 

Flunssa parani viikossa, mutta väsymys vain jatkui. Menin töihin, olin reipas. Alkuviikosta lähdin flunssan varjolla vähän aiemmin pois töistä, kunnes työkaveri sanoi että älä tule huomenna vaan jää kotiin lepäämään. Lepäsin yhden päivän, seuraavana menin reippaasti töihin, vaikka tuntui että vain väsytti. Sitten yhtäkkiä en enää jaksanutkaan olla yhtään reipas. Kurkkua kuristi ja kyyneleet kihosivat silmiini. Tajusin etten voi enää paeta, en jaksa olla reipas, on pakko näyttäytyä muille ilman kuorta. 

En oikein tiedä mitä pelkäsin, mutta työkaverit olivat tosi ymmärtäväisiä ja käskivät minut loppuviikoksi kotiin lepäämään. Tunsin oloni surkeaksi, vaikka samalla helpottuneeksi. Halusin olla hetken ajattelematta mitään ja puhumatta kellekään, niinpä menin uimaan. Ei mitään treeniä, kunhan vain saisi hetken rentoutua vedessä.  

Uinti on ollut vaikeaa koko talven, vesi minulle aivan käsittämätön elementti ja koin uintitreenit jopa vastenmielisinä. Nyt sillä ei ollut väliä miten uin, annoin veden vain kannatella itseäni, annoin huomioni kiinnittyä mihin huvittaa: auringonvalo välkkyy vedessä ja heijastuu kaakeleista, vesi virtaa iholla, ilmakuplia. Sukeltelen ja teen mitä huvittaa, sillä rata on tyhjä. Yhtäkkiä tajuan kuinka hyvältä uinti tuntuu. Siitä puuttuu kokonaan väkinäinen yrittäminen, ja tuntuu melkein kuin olisin osa vettä, vetoihin ja potkuihin löytyy rytmi kuin itsestään. Ei se edelleenkään ole virheetöntä, mutta jotain siinä on oleellisesti paremmin. 

En oikein tiedä miten ollaan kun ei ole reipas olo, miten näytetään toisille ettei ole hyvä päivä ja mitä vastata kun kysytään kuulumisia. Tuntui mukavalta kun tuttu kaveri moikkasi tänään altaalla. Taisin vastata että ihan ok menee. 

Ehkä en olekaan niin kova tyyppi kuin olen yrittänyt olla. Oikeastaan olen aika herkkä. Haluan urheilla ja tehdä asiat hyvin, niin treeneissä kuin muutenkin. Olenko ajatellut että herkkänä en ole tarpeeksi hyvä? Tarpeeksi hyvä kelle, itsellenihän tätä teen! 

Vedessä ja elämässä tuntuu olevan molemmissa jotain samaa, mitä en ymmärrä. Kumpikaan ei toimi sillä logiikalla millä minä yritän niitä hallita. Mutta kun hellittää vaatimuksistaan ja heittäytyy sen luottamuksen varaan, että oikeita asioita tapahtuu vaikken etukäteen ihan tiedäkään mitä ne ovat, niin kai se kantaa. Veto ja potku löytävät paikkansa, elämä menee eteenpäin, välillä aurinko heijastuu kaakeleista. 

Västäräkistä vähäsen, pyöräilijästä ei päivääkään?

Maaliskuu, talvi alkaa pikkuhiljaa kääntyä kevääseen ja ajatukset myös. Trek emondani saa olla trainerissa kiinni vielä muutaman viikon, mutta ajan ratas pyörii nopeasti. Siksi olenkin kaivanut pyöräilykengät komerosta ja ajanut muutamana päivänä työmatkat lukkopolkimilla, jotta tottuisin niiden hieman erilaiseen tuntumaan ja saisin työstettyä kaatumisesta jäänyttä epävarmuutta.

Uuteen ajokauteen valmistautuessani olen miettinyt ajamistani ja tapojani toimia liikenteessä. Olisiko elokuun kaatuminen sittenkin ollut vältettävissä? Muistan että lähdin harjoittelemaan hieman väsyneenä ja jouduin ehkä patistelemaankin itseäni, sillä sää oli pilvinen ja ilma kostean viileä, ja lähtiessäni uinnin jälkeen pyörälle olin ehkä vähän kankea kylmästä. Jännitin myös lainaan saatua aika-ajopyörää johon minulla ei ollut ajorutiinia. Oliko ajotuntumani ja tarkkaavaisuuteni liian alhaisella tasolla ottaen huomioon että olin maantiepyöräilijänä vielä suhteellisen kokematon? 

Treeneissä minulla on taipumus sulkea muu maailma mielestäni ja ottaa riskejä joita en välttämättä hallitse. Muutun jopa välinpitämättömäksi, ikään kuin sivusta seuraajaksi, vaikka olen satulassa ja pyörien päällä keikkuu oma henkeni. Ryhmässä ajaessa kyseessä on kuitenkin koko porukan turvallisuus, ja yhden ihmisen ajovirhe voi kertautua aiheuttaen vaaran ympärillä ajaville. Jokainen määrittää itse mitä riskejä on valmis omalla kohdallaan ottamaan, mutta varsinkin porukkalenkeillä tai tilanteissa joissa oma toiminta koskettaa myös sivullisia, turhia riskejä on syytä välttää.

Vaikka olen kaatunut vain kerran, niin jälkeen päin mieleen on tullut paljon tilanteita, joissa olisi ollut aineksia sattua jotain, ja ylipäätään viime kesänä tuntui että erilaisia pyöräonnettomuuksia sattui vähän väliä. Sille ei toki voi mitään, jos joku rattiraivo kiilaa pyörän penkkaan tai jossain tulee joku muu yllättävä ja nopea tilanne johon ei ehdi reagoida, mutta esimerkiksi väsymyksestä johtuvat arviointivirheet olisivat ehkä vältettävissä opettelemalla tunnistamaan omat rajansa. Samoin pyörän kunnolla on suuri merkitys, ja ennen lenkille lähtöä pitäisikin aina muistaa tsekata että renkaissa on ilmaa, vaihteet ja jarrut toimivat ym. 

Ajaessa pitäisi tarkkailla tien lisäksi omaa ajotuntumaa ja säätää ajamista sen mukaan. Jos on aloittelija, on hyvä opetella ajamista rauhassa helpoilla tieosuuksilla joissa on vähän liikennettä ja selkeät väylät. Ajamiseen liittyviä riskejä on hyvä käydä etukäteen mielessään läpi ja miettiä miten niissä kannattaa toimia, sillä itse tilanteessa niitä ei useinkaan ehdi miettiä. Mitä teen jos ajan vahingossa hiekalle? Mihin ja miten väistän jos edellä ajavan ajolinja tai vauhti muuttuu? Ajaessa syöminen ja juominenkin on erikseen opeteltava, että ne sujuvat kisatilanteessakin.

Triathlonistina kieltämättä suhtaudun vauhtiin ja vaarallisiin tilanteisiin vähän kuin rakkaaseen lapseen, mutta ei se reikäpäisyys enää siinä vaiheessa ole niin kova juttu kun päässä on oikea reikä joka valuu punaisena asfalttiin. Ei niillä muutamalla sekunnilla kisassa ehkä olekaan niin suurta väliä jos niihin pysähtyy kokonainen elämä, tai vaikka se vain sinkoaisi toiseen suuntaan, lievemmin tai rajummin seurauksin. Varsinkin pienissä kyläkisoissa, joissa reittiä ei pystytä sulkemaan muulta liikenteeltä, on ihan älyttömän tärkeää, että malttaa ajaa harkiten vaikka lappu rinnassa saakin ketjun kiristymään. 

Toivotaan turvallisia ja hyviä kilometrejä tulevalle maantiekaudelle! Pian päästään testaamaan talven aikana työstettyjä reisiä, päivitettyjä varusteita ja nautiskelemaan pitkistä sunnuntailenkeistä. Pidetään kukin huoli niin itsestämme kuin lenkkikaverista.