Miten uidaan ja eletään

Viime kuukausina jos minulta kysyi kuulumisia, vastaus oli usein joko ihan hyvää tai vähän väsyttää mutta ei tässä mitään. Koskaan ei pystynyt vastaamaan, että oikeastaan on aika paha olla enkä jaksaisi tsempata, mutta en uskaltanut. Eikä paha olokaan ollut yhtäjaksoista, osaan ajatella positiivisesti ja jättää ikävät tunteet huomiotta. Onnistuin piilottamaan kyyneleet muilta ja selittämään itselleni että ei tässä mitään. Jaksoinhan olla reipas. 

Sitten tuli lomaviikko ja tulin kipeäksi. Ei tarvinnut olla reipas. Otti päähän kun ei voinutkaan treenata ja tehdä kaikkea kivaa mitä oli suunnitellut, vaan makasin sohvalla ja nieleskelin räkää. Kuitenkin alkuharmituksen jälkeen ymmärsin miten väsynyt olin viime aikoina ollut ja että tämä oli elimistöni keino pysäyttää minut lepäämään. Se olikin lopulta parempi loma kuin mitä olisin itse osannut viettää, koska omat suunnitelmani eivät olisi poikenneet tavallisesta arjesta juuri muuten kuin että en olisi käynyt töissä. Nyt tuli levättyä kunnolla, sillä fyysisen levon lisäksi myös pää sai olla rauhassa, kun ei yksinkertaisesti jaksanut ajatella mitään. 

Flunssa parani viikossa, mutta väsymys vain jatkui. Menin töihin, olin reipas. Alkuviikosta lähdin flunssan varjolla vähän aiemmin pois töistä, kunnes työkaveri sanoi että älä tule huomenna vaan jää kotiin lepäämään. Lepäsin yhden päivän, seuraavana menin reippaasti töihin, vaikka tuntui että vain väsytti. Sitten yhtäkkiä en enää jaksanutkaan olla yhtään reipas. Kurkkua kuristi ja kyyneleet kihosivat silmiini. Tajusin etten voi enää paeta, en jaksa olla reipas, on pakko näyttäytyä muille ilman kuorta. 

En oikein tiedä mitä pelkäsin, mutta työkaverit olivat tosi ymmärtäväisiä ja käskivät minut loppuviikoksi kotiin lepäämään. Tunsin oloni surkeaksi, vaikka samalla helpottuneeksi. Halusin olla hetken ajattelematta mitään ja puhumatta kellekään, niinpä menin uimaan. Ei mitään treeniä, kunhan vain saisi hetken rentoutua vedessä.  

Uinti on ollut vaikeaa koko talven, vesi minulle aivan käsittämätön elementti ja koin uintitreenit jopa vastenmielisinä. Nyt sillä ei ollut väliä miten uin, annoin veden vain kannatella itseäni, annoin huomioni kiinnittyä mihin huvittaa: auringonvalo välkkyy vedessä ja heijastuu kaakeleista, vesi virtaa iholla, ilmakuplia. Sukeltelen ja teen mitä huvittaa, sillä rata on tyhjä. Yhtäkkiä tajuan kuinka hyvältä uinti tuntuu. Siitä puuttuu kokonaan väkinäinen yrittäminen, ja tuntuu melkein kuin olisin osa vettä, vetoihin ja potkuihin löytyy rytmi kuin itsestään. Ei se edelleenkään ole virheetöntä, mutta jotain siinä on oleellisesti paremmin. 

En oikein tiedä miten ollaan kun ei ole reipas olo, miten näytetään toisille ettei ole hyvä päivä ja mitä vastata kun kysytään kuulumisia. Tuntui mukavalta kun tuttu kaveri moikkasi tänään altaalla. Taisin vastata että ihan ok menee. 

Ehkä en olekaan niin kova tyyppi kuin olen yrittänyt olla. Oikeastaan olen aika herkkä. Haluan urheilla ja tehdä asiat hyvin, niin treeneissä kuin muutenkin. Olenko ajatellut että herkkänä en ole tarpeeksi hyvä? Tarpeeksi hyvä kelle, itsellenihän tätä teen! 

Vedessä ja elämässä tuntuu olevan molemmissa jotain samaa, mitä en ymmärrä. Kumpikaan ei toimi sillä logiikalla millä minä yritän niitä hallita. Mutta kun hellittää vaatimuksistaan ja heittäytyy sen luottamuksen varaan, että oikeita asioita tapahtuu vaikken etukäteen ihan tiedäkään mitä ne ovat, niin kai se kantaa. Veto ja potku löytävät paikkansa, elämä menee eteenpäin, välillä aurinko heijastuu kaakeleista. 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s