Lupa olla heikko ja uupunut

Taivas on harmaa. Sen edessä seisovat mustavalkoiset koivut, joiden oksat heiluvat lempeästi tuulessa. Hento valo tunkee pilvien lomasta ja osuu sälekaihtimiin, piirtää ohuen viivan valkoisen pöydän reunaan ja laskeutuu pehmeästi päiväpeitolle. En jaksa kuin katsella valon ja varjon eri sävyjä ja lintuja jotka lentävät taivaalla. Tässä hetkessä riittää kun annan sängyn jalkojen kannatella minua ja hengityksen virrata sisään ja ulos. Annan itseni olla heikko, juuri nyt minulla ei ole voimia enempään. 

Olo on aika raskas ja mielessä paljon keskeneräisiä asioita. Tällä viikolla minulla tuli raja vastaan. Pääsiäisen jälkeen selvisin vielä ensimmäisestä työpäivästä, mutta illalla kun seisoin avantolaiturin tikkailla ja kastoin jalkani veteen, en jaksanut enää kuin itkeä enkä mennyt veteen. Ymmärsin silloin etten voi enää tsempata, että minulla alkavat voimat olla loppu. Hain sairaslomaa.

En ole enää kahteen kuukauteen tehnyt kuin neljän tai viiden, maksimissaan seitsemän tunnin treeniviikkoja. Viimeisimmät viikot ovat sisältäneet pelkkää palauttavaa, joten tämä väsymys ei ole fyysistä. 

Luulen että pyörällä kaatuminen on vaikuttanut näiden tuntojen kehittymiseen. Niillä asioilla, jotka ovat syöneet voimiani, on toki pidemmät juuret, mutta ehkä ahdistus pääsi vasta loukkaantumisen jälkeen pintaan ja alkoi kasvaa minussa. Nimittäin nyt kun katson kuluneita kuukausia, niin olin syksystä asti jatkuvasti enemmän tai vähemmän väsynyt ja ahdistunut. Kuitenkin yritin vain sinnitellä, sillä se on ollut minulla niin vahva selviytymiskeino etten nähnyt muita tapoja olevan. Odotin myös että joku antaisi ulkoa päin luvan hellittää ja olla heikko, odotin että tulisi jokin selkeä merkki siitä että olen tarpeeksi väsynyt, oikeasti uupunut. 

Ymmärrän vasta nyt ettei sellaista merkkiä useinkaan ole, vaan olisin saanut pyytää apua jo heti kun ensimmäistä kertaa tunsin voivani huonosti. Eikä kukaan voi ulkoa päin asettaa rajoja sille mitä kenenkin täytyy sietää. Meillä jokaisella on omat rajamme, omat vahvuutemme ja heikkoutemme. Jostain syystä minä olen oppinut odottamaan elämälleni lupaa ulkopuolelta. 

Täytyy sanoa että viime päivinä tavoitteet ja haaveet triathlonin suhteen ovat olleet minulle aika yhden tekeviä. Haluan edelleen voittaa itseni, mutta suurimmat haasteeni ovatkin ihmisenä kasvamisessa ja oman elämäni korjaamisessa. Toisaalta siltikin kaipaan treenaamista ja sitä normaalia elämää jossa triathlon on iso osa. Mutta myönnän että elämäni on ollut myös hyvin tyhjää, hyvin suorituskeskeistä. Nyt en tiedä miten kevään harjoittelun ja kesän kisojen käy. Ainakin joudun muuttamaan tavoitteitani ja vähentämään kuormitusta, mutta toivottavasti en joutuisi luopumaan kaikesta kokonaan. Toisaalta terveyteni ja jaksamiseni menee kaiken edelle, ja sen mukaan yritän nyt edetä. 

Loukkaantumisen jälkeen tunsin itseni paljon vapaammaksi. Kesti melko pitkään tunnustaa että se vapaus liittyi juuri mahdollisuuteen päästää irti suorittamisesta, joka oli kuitenkin pitkään ollut minulle niin tärkeä selviytymiskeino. Tuntui että haluaisin tehdä ehkä jotain ihan muuta, kokeilla jotain ihan toista lajia. Tärkeintä minulle on liikkuminen itsessään ja sen tuoma hyvä olo. Urheiluun liittyy myös paljon tietoa niin kehon kuin mielenkin toiminnasta, jotka molemmat kiinnostavat minua ja ovat lisänneet ymmärrystäni monella tasolla.

Voihan se olla että joskus teenkin jotain muuta, mutta tällä hetkellä koen että saan triathlonilta sen verran paljon että haluan jatkaa. Olen saanut yhteisön, tärkeitä ihmissuhteita, monipuolista ja vaihtelua tarjoavaa liikuntaa. Vapaauinnin oppiminen on ollut kokemuksena todella antoisa ja kirjaimellisestikin sukellus uuteen maailmaan. Toisaalta yritän oppia välttämään liiallista suorittamista ja oppia rohkeutta kuunnella itseäni, vaikka se olisi totuttuja malleja vastaan tai muiden olisi vaikea ymmärtää sitä. Itselleni tätä kuitenkin teen, eikä ole mustavalkoista totuutta mikä on oikein, hienoa tai tavoittelemisen arvoista. 

Face your fear

Kypärä, pyöräilykengät, ajolasit. Kokoan ajovarusteitani ja vaihdan ylleni pyöräilyvaatteet. Irrotan sinisen trainerikiekon ja laitan tilalle alkuperäisen. Feltin pyörä, jolla kaaduin, sai takakiekkoonsa sen verran pahan iskun ettei siitä ollut enää tielle, joten siitä tuli minulle vaihtokiekko sisäajoon. Haen häkkivarastosta pumpun ja tarkistan paineet. Olen lähdössä ensimmäistä kertaa maantiepyörällä kaatumisen jälkeen. 
Pelkäsin tielle lähtöä etukäteen, mutta tutut rutiinit auttavat pääsemään sellaiseen mielentilaan, jossa pelot sulkeutuvat pois. Tiedän että osaan ajaa, tiedän että mukana on luotettava kaveri, tiedän että ajamme vain sellaista vauhtia ja niin kauan kuin minusta tuntuu hyvältä. 

Kaupunki on kaduiltaan vielä osin hiekkainen, joten menemme autolla kauemmas hiljaisemmalle pyörätielle joka on jo harjattu. En oikein osaa kuvailla miltä tuntuu. Ei varsinaisesti pelota, tunnen oloni aika luottavaiseksi, mutta en myöskään odota erityisen innolla että pääsen ajamaan. Minua inhottaa ajatus pyörässä kiinni olemisesta ja siitä miten avuton olen jos iskeydyn vauhdilla johonkin. Tietenkään ei kannata pelotella itseään, mutta ymmärrän fysiikan lait varsin kouriin tuntuvasti. Laitan klossit kiinni ja polkaisen liikkelle. 

Pyörä tuntuu ihmeen hyvältä alla, sen rullaavuus ja ohjaustangon liikkeet tutuilta. Välillä pelkoajatukset yrittävät tunkea tajuntaani, mutta suljen ne pois. Keskityn vain horisonttiin, ajolinjaan ja siihen miltä pyörä tuntuu. Ajamme tien pätkää edestakaisin yhteensä viisitoista kilometria, sitten minusta alkaa tuntua että keskittyminen herpaantuu ja kerron kaverille haluavani lopettaa tältä erää. 

Pakkaamme pyörät autoon, vaihdamme juoksukamat yllemme ja käymme juoksemassa vielä pienen lenkin. Ilta on aika viileä, mutta kaunis ja valoisa. Minulla on uudet kengät, ne tuntuvat hyvältä jalkaan ja juoksu rullaa mukavasti. Polveni on kipeytynyt lenkeillä pitkin talvea, nytkin se alkaa oireilla neljän kilometrin kohdalla. Tulemme kuitenkin jo autolle joten se ei ehdi kipeytyä pahemmin. 

Toukokuussa on Finntriathlonin leiri, joten siihen mennessä täytyy yrittää saada lisää ajovarmuutta jotta porukassa ajaminen taas onnistuu. Heinäkuussa on Kuopio triathlon ja Kangasalan kuntoplus-matka. Ja varovaisella äänellä uskallan jo sanoa, että täältä tullaan Tahko ja savolainen perusmatka. Tänä kesänä teen kaiken itselleni, omilla ehdoillani ja tärkein tavoitteeni on pystyä nauttimaan kisasta, voittaa pelkoni ja itseni.