Verta, hikeä ja laktaatteja

Itsenäisyyspäivän aamu valkenee pikku pakkasessa, ja kuura on loihtinut maan hennon valkeaksi. Olemme sopineet muutaman Staminan naisjäsenen kesken tapaavamme kymmeneltä satamassa ja juoksevamme satavuotiaan Suomen kunniaksi yhteislenkin sinivalkoisiin pukeutuneina. Kuten aina ennen kaikkia tärkeitä tapahtumia, meinaa vaatekriisi iskeä. Sinistä ja varsinkin valkoista on vähän vaikea löytää, mutta Kangasala triathlonin sininen t-paita, valkoinen hiihtopipo ja lapaset pelastavat tilanteen. Sinisiä housuja ei ole, joten mustat saavat kelvata -onhan sekin sentään kaikkien juhlien luottoväri. Hiukset letitän kahdelle saparolle, sitten lenkkarit jalkaan ja menoksi.

Kaikki neljä ilmoittautunutta ovat löytäneet  tiensä Satamaan ja sinivalkoista päällensä. Hyväntuulinen ryhmähali ja rauhallisella tahdilla kiertämään Jyväsjärveä. Tuntuu tosi kivalta juhlistaa päivää tällä tavoin jakamalla juhlatunnelman ja yhdessä liikkumisen fiiliksen, ehkä aiheutamme tällä tempaisulla hyvää mieltä myös muille vastaantulijoille ja ohikulkijoille. Samalla tulee vaihdettua kuulumiset ja todettua kuinka paljon mukavampaa on juosta porukalla kuin yksin. Matka taittuu aivan huomaamatta ja tekisi mieli juosta ainakin sata minuuttia, mutta treeniohjelmassa on vain 40 min kevyttä juoksua, ja seuraavana päivänä on FTP-testi, joten tyydyn alle tunnin lenkkiin.

Torstain työpäivä on yhtä hullunmyllyä, ja kotona testiin valmistautuminen menee melko samanlaisessa mielentilassa -nyt vaan alta pois oli se mitä tahansa. Soitellen sotaan täytän vesipullon vitargolla, bcaa:lla ja kivennäistabletilla, vaihdan ajokamat ja tungen korviini musanapit. Raskasta joulua soimaan ja testi käyntiin. 

Alkuun on parikymppinen kevyttä lämmittelyä, sitten kolme minuutin mittaista kadenssin nostoa minuutin palautuksin, sitten viisi minuuttia kevyttä jonka jälkeen viiden minuutin all out -jakso. Sen jälkeen on taas kymmenen minuuttia iisiä kunnes koittaa itse testiosuus. Hyvästi maailma, nostan ketjun edestä isolle ja alan pyörittää. 

Hevikurkojen ääni vie ajatukset pois tuskasta. Testi on alusta asti raskas, mutta ensimmäiset kymmenen minuuttia menevät kohtuu helposti, jonka jälkeen seuraavat viisi minuuttia joutuu jo tsemppaamaan aika toden teolla. Pahalta tuntuu mutta periksi ei anneta. Viimeiset viisi minuuttia keskityn minuutti kerrallaan. Jaksan vielä yhden, ja toisen, ja kolmannen… Kyllä tämä menee loppuun asti! Sitten se on viimeinkin ohi, säädän vastukset helpottuneena minimiin ja poljen vielä vartin jäähdyttelyn. 

Testin jälkeen on voittajafiilis ja energinen olo. Innoissani päätän hifistellä palautumisessa ja nappaan pyyhkeen kainaloon ja kipitän rantaan kahlaamaan. Mutta järvi onkin jäässä, en muistanut sitä yhtään. Avantokopille olisi viiden minuutin pyörällä ajo, mutta kohta pitäisi jo syödäkin. Päätän kuitenkin käydä äkkiä kastautumassa ja syödä vasta sitten. Testin jälkeen nautittu palkkari turvaa energiat siihen asti. Hetken päästä roikun pakaroita myöten hyisessä vedessä.

Testin keskiteho oli 205 W. Enemmän minulle kuitenkin merkitsee se että pystyin tekemään tuon suorituksen korvieni välissä. Todistin itselleni että tahtoessani löydän itsestäni myös kovemman puolen, ja myös nautin siitä kun saan laittaa itseni lujille. 

Viikon päästä torstaina on seuraava testi. Luvassa on verta, hikeä ja laktaatteja Hipposhallin radalla. Vuosi sitten mamoilin ja juoksin vain viisi porrasta, mutta tällä kertaa haluan katsoa miten pitkälle pääsen. Ratatestit ovat mielestäni kivempia kuin mattotestit, ja varsinkin se kun juostaan porukalla eikä pelkän valojäniksen perässä, saa pienen kilpailuvietin syttymään. Aloitusvauhti on hirveän hidas, mutta sillä varmistetaan että saadaan riittävän monta porrasta onnistuneeseen testin läpivientiin. 

Kovempikuntoiset hyppäävät mukaan seuraavalta vauhtiportaalta, 6:30 min/km. Kilpailuvietti tai jokin tekee sen että haluan päästä ihan kärkeen ja etummaisen kantaan juoksemaan, vaikka periaatteessa tulos on ihan sama vaikka juoksisi takimmaisena. Ehkä edessä, varsinkin jos on hyvä vetäjä,  on vähän tasaisempi juosta ja syntyy hyvä juoksuflow. Viisi kierrosta menee loppujen lopuksi hyvin nopeasti, ja sitä nopeammin meneekin mitä kovemmiksi vauhdit nousevat. Joka tonnin välissä napataan näytteet purkkiin ja tupot sormeen. 

Kuudennen portaan kohdalla alkaa tuntua siltä, että seuraava on viimeinen. Seitsemäs menee vielä kunnialla loppuun vaikka hieman jään viimeisellä kierroksella jäniksestä. Seuraavan vauhdissa en enää pysyisi mukana, mutta hyvällä tavalla hampaankoloon jää kaihertamaan se että naispuolinen seurakaveri juoksee vielä seuraavan portaan. Toisaalta olen riemuissani siitä että nyt meni heittämällä yksi vauhtiporras pidemmälle kuin vuosi sitten, ja kuitenkin jäi nälkää kehittyä taas viimeistään seuraavaan vuoteen. 

Varsinaiset tulokset tulevat myöhemmin, mutta henkisesti testistä jäi aika luottavainen olo omaan kehitykseen ja työhön mitä sen eteen on tehnyt. Oikestaan ainoa mikä jää vaivaamaan, on hallin ilman aiheuttama rohina keuhkoissa. Koskaan aiemmin en ole hallin ilmaan reagoinut, vaikka moni siitä oireileekin. 

Seuraavana päivänä on hieronta ja lepo, siirtyminen joulun ja Tribasen Panun odotukseen, joka lupasi ensi viikolla tulla koutsaamaan meitä jyväskyläläisiä Laajavuoreen rinteeseen ja altaan reunalle. Täytyy nyt koittaa olla kiltti ainakin siihen asti.

Mainokset

Esteitä ei oo

​”Turpiin hakkaa mua sydän. Kerran henkee vielä vedän. Vaadin: polvet emäntäänne totelkaa. Nyt me juostaan halki tosta mun hallusinaatiosta. Naama eellä aion siihen sukeltaa.”

Ensimmäinen 13 viikon treeniohjelma alkaa tulla täyteen ja eilisiltana sain sähköpostiini ohjeet joilla tulen jatkamaan seuraavat 12 viikkoa. Olin pyytänyt ohjelman mukaan jotain saatetta siitä mikä on se punainen lanka jota yritän harjoittelussani seurata. Valmentaja Jussi ehdotti että käydään sitä läpi puhelimitse, ja niinpä soitinkin hänelle jo aamulla ja kävimme hyvän keskustelun, joka toi minulle luottoa niin omaan tekemiseeni kuin siihen että olen urheilijana hyvissä käsissä. 

Päätinkin hyödyntää jatkossa aktiivisemmin valmentajien tukea ja kysyä vielä herkemmin jos jokin mietityttää, sillä edelleen melko aloittelevana harrastajana epäselviä tai uusia asioita on yllättävän paljon. Liikaa ei kannata miettiä, mutta ei myöskään saisi kuvitella että kyllä minä tiedän, koska yleensä niin ajatellessani en ainakaan ole tiennyt. Esimerkiksi puntilla on tullut hinkattua koko syksy samoja liikkeitä, mutta keskustelussamme kävi ilmi että olisi ollut parempi varioida liikkeitä eri kerroilla. 

”Paikoil oon ootellut kauan ja turhaan. Esteitä ei oo se on pelkkää harhaa.”

Olen voinut henkisesti paremmin kuin aikoihin. Ilmeisesti tuo keväinen uupumus piti kokea, jotta näkisin että se mitä vaadin itseltäni oli paitsi liikaa myös turhaa, ja että aikaa myötä rohkenisin olla yhä enemmän sellainen jollaisena minun on hyvä olla ja ettei kukaan minua siitä tuomitsisi. Olen pikkuhiljaa sisäistänyt että minulla on lupa kuunnella mitä itse toivon elämältä ja onnekkaana ihmisenä myös mahdollisuus toteuttaa itseäni. En ole vain ratas koneistossa vaan vapaa, tunteva ja ainutlaatuinen sielu maailmassa. Ja niin ovat, tai ainakin pitäisi saada olla, kaikki muutkin. Olen kiitollinen tästä oivalluksesta ja sen avaamista mahdollisuuksista.

”Alkumetreillä en vissiin saanut kättä täynnä ässii, mut en anna sen nyt muhun vaikuttaa. Päätin että tästä lähin muistan et must on vaikka mihin. Ne on toisia ne jotka ruikuttaa.”

Hankin äskettin wattipolkimet ja alan jatkossa hyödyntää niitä pyörätreeneissä. Ensi viikolla teen FTP-testin josta saadaan sitten tehoalueet harjoituksiin. Myös juoksussa olisi tarkoitus suorittaa tasotesti ja mitata laktaatit, kun Sports Lab Jyväskylä pitää puolenkuun maissa seuralle ratatestin Hipposhallissa. Testien jälkeen treenit jatkuvat taas normaalisti vaativuustason maltillisesti kasvaessa. Ajatuksena on tehdä laadukasta treeniä sen mukaan mihin kroppa on tässä vaiheessa valmis. Käytännössä tämä tarkoittaa pidempiä vetoja pyörällä ja juosten kuin alkusyksystä, jolloin kroppaa ensin valmisteltiin ottamaan kuormitusta vastaan. Vastaavasti kuormituksen kasvaessa huoltavien harjoitusten merkitys korostuu entisestään.

Henkisestikin tunnen vahvistuneeni, kun voimavaroja on vapautunut mielen myllerryksestä muuhun elämään ja minulla on ollut mahdollisuus kanavoida energiaa urheiluun. Aina voi yrittää vähän paremmin, mutta silti on muistettava säilyttää rentous ja nautinto, sillä haudanvakavaa tämä ei ole eikä tarvitsekaan. On vain koukuttavaa huomata että pystyn murtamaan ne seinät ja mieleni esteet joiden olen kuvitellut pitelevän mua, huomata että se olikin vain uskomusta ja harhaa etten voisi vielä kiihdyttää kohti unelmiani.

”Nyt nainen vauhtii mä itteeni psyykkaan. Seinän läpi mennään!”

Lainaukset: Mira Luoti, Seinän läpi, 2017

Nostetta ja liikkuvuutta

Nyt on menossa toinen perättäinen kova treeniviikko. Maanantaina tein kevyen uinnin, tiistaina semirankan sauvarinteen ja keskiviikkona oli kovempi aamu-uinti sekä iltapäivällä vielä puntti. Tälle päivälle ohjelmaan oli merkitty seuran juoksuharjoitukset, mutta keho tuntui tarvitsevan lepoa ja päätin pitää välipäivän treeneistä, kun viikonloppuna on vielä kova pyörä-juoksuyhdistelmä ja viikon pitkä peruskestävyysharjoitus. Tänään työpäivä alkoi vasta kahdeltatoista, joten aamulla oli aikaa käydä järvessä ja suunnata sieltä vielä joogaamaan. 

Melkein naapuriini avattiin syyskuussa Laive-niminen joogastudio, jonne ostin heti kymppikortin ja seuraavaksi kuukausikortin, kun huomasin pyllisteleväni matolla aika monta kertaa viikossa. Jooga auttaa palautumaan syventämällä hengitystä ja rauhoittamalla hermostoa, se lisää liikkuvuutta ja kehotietoisuutta ja toimii siksi mielestäni hyvänä vastapainona kuluttavalle kestävyysharjoittelulle. Joogan lisäksi olen käynyt säännöllisesti mutta harvakseltaan pilateksessa, josta on ollut paljon apua syvien lihasten kehittämisessä. 

Tuntuu että jotain kehitystä on tapahtunutkin, sillä lantion tuki alkaa löytyä paremmin ja vaikka se ei aina aktivoidu, niin nyt kuitenkin tiedän millaista tunnetta liikkeissäni tavoittelen. Ajattelen keskivartalon tuen eräänlaisena nosteen tunteena lantion alueella, ja siinäkin olennaista on virtaava hengitys joka tuo sitä nosteen tunnetta kehoon. Kun se onnistuu, jaloille jää tilaa liikkua vartalon alla juoksussa ja pyöräilyssä, ja koko kroppa on aktiivisena viemässä itseään eteenpäin. 

Uinnissa tuo tuki ja yleensäkin kytkentä tuntuu hyvinä päivinä, tai minun tapauksissa satunnaisina ohikiitävinä hetkinä, siltä kuin vetäisin itseäni köyttä pitkin eteenpäin. Ikään kuin uusi ote osuisi siihen mihin edellinen jäi, tai lähinnä ettei voiman tunne katkea eikä liike pysähdy missään vaiheessa. Tiedän miltä minun hyvä uinti tuntuu, mutta valitettavasti tuo tunne löytyy yhä vain harvoin ja hukkuu jo saman treenin aikana. Se tunne kun kehossa on pituutta ja rentoutta, liikeketjun palat ajoittuvat oikein toisiinsa nähden ja uinti liukuu eteenpäin tasaisen soljuvalla rytmillä. 

Useimmiten liuku katkeaa kesken ja vartalo vajoaa vetojen välissä jolloin uinnista tulee hidasta ja raskasta. No, ainakin osaan erottaa ja analysoida milloin uinti on hyvää ja milloin ei, harmi vain että ainakin 95 % ajasta se on sitä huonoa, mutta pohjaltahan pääsee vain ylöspäin, ja onhan vapaauintini kehittynyt kahdessa vuodessa täysin nollasta ihan kelvolliseen kuosiin. Kun saisin ylävartalooni lisää voimaa voisi silläkin parantaa uinnin edellytyksiä taas napsun verran, luulen. On hyvä, että haasteet ei lopu kesken. 

Ensi viikko on taas kevyt ja palauttava. Ehkä pääsen testailemaan PowerTapin wattipolkimia, joita odottelen vielä postista. Rahalla saa ja pyörällä pääsee, ainakin rahoistaan, mutta mitä sitä ei rakkaan harrastuksen vuoksi tekisi! Polkimet olivat hyvässä tarjouksessa ja ne oli tarkoitus jossain vaiheessa kuitenkin hankkia, joten satsaus oli perusteltu. Oma aikansa varmaan menee että oppii ajamaan wattien perusteella tai hyödyntämään niistä saatua dataa, mutta uskon että niistä on hyötyä niin treeneissä kuin kisoissa, vaikka mulle oma tunne on tärkein mittari. 

Finntriathlonin Syysleiri

​Perjantaina saavuimme kaverini kanssa Vierumäelle lumisateen saattelemana. Kannoimme tavarat loskaisen pihan poikki majoitukseemme ja astuimme sisään unelmiemme urheilukuplaan. Kokonainen viikonloppu edessä ilman arkihuolia -pelkkää treeniä, ruokaa ja lepoa! Vaikka fyysistä rasitusta tulisikin olemaan paljon, niin myös edellytykset palautumiselle olisivat aivan toista luokkaa kuin kotona. 

Leiri alkoi klo 17.30 lyhyellä infolla ja esittäytymiskierroksella. Tällä kertaa leirin ohjasi teräsnaiskaksikko Tiina Boman ja Mira Leskinen. Osallistujia oli karkeasti arvioiden viitisentoista positiivisella asenteella varustettua triathlonharrastajaa. Jotenkin tuntui että vahva porukkahenki syntyi samantien kun istuttiin luentosalin penkeille ja jatkui yhtä kantavana aina siihen saakka kun viimeisen kerran sanottiin heipat ja lähdettiin kukin omiin suuntiimme. 

Eka treeni on noin 1 h 45 min pituinen pyörä-juoksuyhdistelmä maltillisesti peruskestävyysalueella. En oikeastaan ollut ajanut sen jälkeen kun pyörä saatiin säätöihin, mutta asento tuntuu kuitenkin heti tosi luontevalta. Eikä tee tiukkaakaan ajaa vastuksella kun ympärillä on lauma samanhenkisiä joiden kanssa heittää huulta pyörityksen lomassa, varsinkin kun se katkeaa säännöllisin välein juoksuvaihdoilla. Minulla on näköjään maaginen kyky muuttaa urheilujuoma hieksi ja imeä nestettä kuin sieni. Loppuverryttelyt tehtyämme lukitsemme pyörät ja vastukset urheiluhallin varastoon odottamaan seuraavan päivän harjoitusta ja siirrymme suihkun kautta syömään ja pian unten maille.

Lauantaina kello soi puoli seitsemältä ja siitä puolen tunnin päästä olen paksut juoksutrikoot ja lenkkarit jalassa aamuhölkällä muiden leiriläisten kanssa. Lämpötila on jossain nollan tietämillä ja maa on melko jäinen ja liukas, mutta kuitenkin sen verran pehmeä että kenkä vielä puree siihen ilman nastoja. Vauhti on rauhallinen ja syke nousee hädin tuskin pk-alueelle. Näin hiljaa ei oikein osaa yksin juosta.

Herättelylenkin jälkeen pääsemme aamupalalle ja minä teen arviointivirheen sen suhteen mitä vatsani ottaa vastaan ja olen kärsiä siitä koko tulevan päivän. Siispä itselleni muistutuksena: älä syö aamulla liikaa kuituja, sillä vatsasi vetää sämpylästä liinat kiinni eikä tahdo sen jälkeen ottaa enää mitään vastaan, mikä on huono kun energiaa kuitenkin kuluu. 

Yhdeksältä hypätään altaaseen ja uidaan puolitoista tuntia tekniikkaa ja eri vauhtisia ja pituisia sarjoja. Tunnen oloni tosi tahmeaksi ja hieman huonovointiseksi, arvellen sen johtuvan huonoista aamiaisvalinnoista ja ilkeän tuntuisesta vatsasta. Muuten uinti tuntuu hyvältä, mutta mitään tehoja en saa itsestäni irti, ja Tiina kehottaakin minua jättämään tehot tällä kertaa vähemmälle ja keskittymään enemmän tekniikkaan. Saan palautetta käsivedon vajaasta lopputyönnöstä, ja vaikka siitä on ennenkin sanonut moni ihminen, taisin vasta nyt saada vinkistä vaarin ja huomasin uinnin rauhoittuvan kummasti kun maltan viedä vedon loppuun asti. 

Uinnin jälkeen olisi mahdollisuus mennä heti syömään mutta minulla ei ole yhtään nälkä ja pelottaa että koko päivä menee pilalle kun energia ei imeydy, ja vielä niin tyhmästä virheestä että syö liikaa ja itselle sopimattomasti. Kerron asiasta treeni- ja kämppäkaverilleni ja samalla tajuan että kaikki tämä on osa kokemuksen karttumisen ja oman kehon opettelun kokonaisuudesta, jossa ei auta kuin olla kärsivällinen ja sinnikäs. Onneksi parin tunnin odottelun jälkeen saan taas nälän tunteen niin että pystyn syömään kevyen lounaan ennen iltapäivän harjoitusta.

Kolmelta kymmenet kammet taas pyörivät urheiluhallin nurkassa lasten pomppulinnan vieressä (vaatii erityistä henkistä lujuutta polkea pyörää kun olisi myös mahdollisuus pomppia). Ensin kevyesti, sitten reippaammin. Käsitän että voin vielä pelastaa päivän nauttimalla pieniä määriä energiaa tasaisesti koko treenin ajan, ja avaan heti alussa energiapatukan ja hörpin urheilujuomaa. Taktiikka toimii ja pystyn tekemään lähes kolmen tunnin treenin melko hyvillä energioilla, ja harjoituksen jälkeen tuntuu että päivällinenkin uppoaa jo ihan hyvin.

Päivällisen jälkeen siirrymme voimistelusaliin vetreyttämään paikkojamme kevyillä liikkuvuusharjoituksilla. Teemme avauksia, pumppauksia, dynaamisia sekä hieman staattisempia venytyksiä, mutta myös pientä kiusaa vatsalihaksille. Tunnin aikana tulee taas hiki, ja ihmettelen mistä sitä riittääkin.

Yöllä siirrytään talviaikaan ja saamme nukkua tunnin pidempään. Sunnuntaiaamun valjetessa tunnen oloni kuin katujyrän alle jääneeksi. Aamupala maittaa hyvin mutta varon syömästä liikaa. 

Yön aikana on satanut lisää lunta ja liukkauden takia ulos suunniteltu juoksuharjoitus siirretään sisälle. Muutama meistä tekee silti verryttelyn ulkona, ja itsekin kaipaan happea sen verran että liityn ulkohölkkäilijöiden seuraan. Alkulämmittelyn jälkeen tehdään koordinaatio- ja tekniikkaharjoituksia joiden väliin hölkätään yksi ratakierros. Pohkeeni ovat kuin puuta edellisten päivien ratajuoksuista ja hermosto jo valmiiksi vähän väsyksissä, mutta tekniikoiden tekeminen on silti kivaa vaihtelua jota pitäisi muistaa useammin tehdä. Loppuun tehdään lyhyt coretreeni ja väsyneitä vatsalihaksia polttelee.

Ennen uintia on tunnin tauko ja aikaa tyhjentää huone luovutuskuntoon. Klo 12.30 hyppäämme altaaseen ja Mira vetää meille vielä viimeisen, tunnin mittaisen uintiharjoituksen, joka sisältää tekniikkaa, vesivoimaa ja reipasta uintia sekä loppuun neljä lyhyttä kovaa vetoa. Vaikka kroppa on jo väsynyt niin uinti tuntuu silti mukavalta, mutta koviin 25 metrin vetoihin en enää saa tehoja irti niin että hapottaisi. Loppuverryttelyyn siirtyminen tuntuu jo aavistuksen haikealta, sillä jäljellä on enää ruokailu ja sitten leiri on ohi. 

Niin kuin alussa totesin, hyvä porukkahenki kantaa loppuun asti. Vielä ruokapöydässä vaihdetaan ajatuksia, ja ensimmäiset lähtijät käyvät sanomassa heipat kädestä pitäen ja halaten. Sitten tulee minun ja kaverinikin aika lähteä, haemme vielä pyörät ja trainerit urheiluhallin varastosta ja pakkaamme ne autoon. Vierumäki jää taakse mutta mukana on paljon hyviä muistoja ja uutta inspiraatiota kotiin viemisiksi. Kunhan tästä palaudun niin pääsen taas treenaamaan into piukassa.

Kiitos Finntriathlon ja mahtavat leirikaverit!
❤:llä Kaisa 

Kuntourheilijan syksy

​Kova, kova, kevyt. Kova, kova, kevyt. Viikot vierivät harjoitusohjelman tahdittamana, lehdet tippuvat puista ja sää kylmenee syksyn edetessä. Pilvisten päivien lomaan osuu onneksi myös kauniita ja aurinkoisia hetkiä, jolloin yritän sännätä ulos lataamaan valokennojani. Syksyllä on oikeastaan ihana liikkua luonnossa ruskan värejä ihaillen. 

Mikä parasta, jalkojen kanssa ei nyt ole ollut ongelmia. Juoksin viikko sitten pisimmän lenkkini ikinä, yli 17 km, eikä polvi oikutellut ollenkaan. Tuntuuhan tuo lukema aika vähäiseltä mainittavaksi, mutta kaikkien vuosia kestäneiden askelongelmien, rasitusmurtumien ja loukkaantumisten jälkeen on ihan ymmärrettävää, että pitkien lenkkien aika minulla koittaa vasta nyt. Uskon että ensi vuonna pystyn vihdoin juoksemaan puolimaratonin, jota minun piti ensimmäisen kerran koittaa jo vuonna 2014 Sini Alusniemen valmentamana, mutta jalkaongelmat nostivat tien pystyyn.

Tuntuu vihdoin että elimistö alkaa sopeutua rasituksen ja energian kulutuksen kasvuun enkä tunne itseäni nälkäiseksi tai yliväsyneeksi niin usein kuin aiemmin. Muutaman kerran treeni on lähtenyt tehoissa lapasesta ja joku lepopäivä on jäänyt pyhittämättä, mutta sen saattaa laittaa vielä alkuinnostuksen piikkiin. Ajoittain käy myös niin että omat odotukset ja vaatimukset itseä kohtaan kasvavat kohtuuttomiksi ja silloin treenimotivaatio helposti laskee, kunnes muistan taas sopivan itseironian ja sen ettei harjoittelussakaan kannata sotkeutua lillukan varsiin. 

Tällä viikolla TriBasen Panu Lieto kävi vetämässä meidän Jyväskylän tiimille aamu-uinnin ja sauvarinneharjoituksen. Pelkäsin että altaassa otetaan henki pois, mutta uinti olikin lähes leppoisaa sisältäen tekniikkaa, potkuja ja käsivetoja, ei niitä ylivauhtisia settejä joita kauhulla odotin. Tuskan hiestä pääsin siis nauttimaan vasta illalla Laajavuoren mäkeä kivutessani. En muista miten pitkiä nousut olivat, mutta minuutit tuntuivat ikuisuudelta ja koettelivat tämän tytön haponsietokykyä. Viimeisissä vedoissa tekikin mieli heittää ylipitkät sauvat mäkeen, sen verran hankalalta tuntui tökkiä niillä kun työntötekniikka oli muutenkin itselle vieras ja väsymys painoi lihaksia. En ole tehnyt sauvarinneharjoituksia aiemmin mutta se tulee nyt kyllä mukaan ohjelmistoon, kun saan hankittua paremmat sauvat.

Tiedän että minun täytyy saada lisää kovuutta sietää epämukavuutta ja negatiivisia ajatuksia mikäli tahdon kehittyä urheilijana. Koitan hokea itselleni että tämän kuuluu nyt tuntua pahalta ja raskaalta, nyt tarvitsee vain keskittyä sietämään sitä hetki. Haluan uskoa etteivät herkkyys ja kovuus sulje toisiaan pois. Minä olisin mieluiten lempeä ja kiltti, mutta urheilussa on osattava olla myös päättäväinen ja toisinaan itsekäskin. Jokin itsensä likoonlaittamisessa puhuttelee myös tällaista kuntourheilijaa, joka käy kilpaa lähinnä itsensä kanssa.

Ensi viikko on vielä kova ja siihen osuu sopivasti Finntriathlonin syysleiri, jonka jälkeen on hyvä hölläillä taas kevyt viikko. Mukaan lähtee uusi hiilikuituystävä, Felt B2 sähkövaihteinen triathlonpyörä, jonka ostin hiljattain käytettynä ja johon hyvän silmän omaava seurakaveri teki heti bike fitin. En uskonut että olisin kaatumisen jälkeen enää lämmennyt tripyörälle, mutta kummasti kolhut unohtuu ja unelmat työntää eteen päin… Äiti totesi vain, että toivottavasti siitä on pyörää pitkäksi aikaa ja että se pysyy pystyssä. Näin täytyy toivoa. 

Vaikeat päivät

​Harmaat pilvet roikkuvat raskaina taivaalla ties monennetta päivää ja ilman täyttää kaiken läpi tunkeva kosteus. Vaikka olen vain lyhyitä päiviä töissä tunnen olevani jatkuvasti väsynyt ja painelen kilometrejä kuin puolihorteessa, lantio roikkuen ja ryhti lysyssä. Askel ei tunnu osuvan painopisteen alle vaikka miten koittaisi ja mittarin antama running index näyttää tympeitä lukemia. Ei huvittaisi oikeastaan tehdä mitään muuta kuin ulkoilla kevyesti ja rentoutua pehmeillä joogatunneilla. Motivaatio on kadoksissa ja tuntuu ettei omaan kehoon löydy minkäänlaista yhteyttä.

Vaikeimpina päivinä tajuntaan nousee kiusallinen ajatus: olisin varmaan onnellisempi jos liikkuisin ilman tavoitteita ja voisi tehdä vain sen mukaan mikä tuntuu itsestä hyvältä. Ja miten ihmeessä aion sitten jaksaa treenata kun teen taas täyttä työviikkoa? Tuntuu kuin itseluottamus murenisi täysin ja välineet voisi laittaa samantien myyntiin. Minusta ei vain ole tähän.

 
Ajatus palaa fiilisliikkumiseen sitkeästi kuin magneetti rautaan. Olen niin tottunut liikunnalliseen elämään että tuskin jäisin kotiin makaamaan vaikkei olisikaan pakko lähteä mihinkään. Luultavasti pysyisin silti terveyden kannalta hyvässä kunnossa, ehkä hyvinvointini jopa paranisi kun treenien suorittamisen sijaan olisin vapaammin läsnä kehossani ja valmis tekemään mitä se pyytää. 

Mutta miksi kynnys kehon kuunteluun on edelleen niin korkealla? Miksi en voi reilusti jättää treeniä tekemättä päivänä kun jokainen solu huutaa vain halusta hengähtää, hermosto on niin kuormittunut ettei liikeratoihin saa mitään tuntumaa ja väkisin vääntäminen vain itkettää? Tuskin valmentajakaan käskisi minua treeneihin. Luultavasti tämän tekstin luettuaan haluaa rukata treeniohjelmani uusiksi tai kertoo ettei liian väsyneenä ole hyötyä harjoitella, jos harjoitus ei onnistu eikä mene perille. Niinpä. 

On vaikea vetää rajaa todellisen väsymyksen ja ohimenevän huvittamattomuuden väliin. Tai tunnistaa milloin kyse on vain hitaasta syttymisestä, kun huolellisen alkuverran jälkeen rytmi löytyykin ja riittää kun keskittyy sen säilyttämiseen. Harjoitteleminen on niin paljon muutakin kuin hengitys- ja verenkiertoelimistön kapasiteetin kehittämistä. Se on myös hermostoa kuormittavaa, tuki- ja liikuntaelimiä rasittavaa sekä henkistä kestävyyttä kysyvää. Kun näiden kaikkien muiden osa-alueiden huomioimisen laiminlyö toistuvasti häviää treenaamisen laatu helposti määrälle. Mitä pidempi harjoitustausta urheilijalla on sen enemmän harjoittelun laadukkuus korostuu tulosten kehittymisen kannalta.

Huomasin että epätoivoisina hetkinä kuitenkin auttaa kun tunnustaa tilanteen ja myöntää että syystä tai toisesta juuri nyt ei kulje. Miten helppo onkaan valua mustaan aukkoon jonka pohjalta ei näe omia onnistumisiaan ja hitaasti nousevaa kehityskäyrää. Ehkä opin kerta kerralta erottamaan yhä paremmin milloin vain mieli haikailisi jotain muuta ja milloin koko olemukseni on jonkin muun, kuin sen suunnitellun treenin tarpeessa. 

Ja onhan silläkin syynsä miksi tätä kaikesta huolimatta haluaa ja jaksaa yrittää. Silloin kun liikkuminen sujuu helposti ja sulavasti, oli se sitten harjoituksessa tai kisassa, maksaa se kaiken takaisin. Ja toisaalta ihan puhdasta fiilisliikuntaa ehtii harrastaa myöhemminkin, joten miksen panostaisi tähän niin kauan kuin se tuntuu itsestä hyvältä? Kunhan olen itselleni rehellinen.

Siitä aion pitää kiinni ettei rakas elämäntapa saa muuttua suorittamiseksi. Elämään kuuluu erilaisia sävyjä, niin myös urheiluun. Tahdon mieluummin elää ne läpi hyväksyen ja arvostaen osana elämääni, koska uskon että läsnäolon kautta on mahdollista löytää se todellinen voima kohdata ja voittaa vaikeudet joita jokaisen polulle väistämättä osuu. Väkisin suorittamisessa helposti hukkuu ymmärrys siitä mitä tehdään ja miksi. Ja toki on muistettava että oman kehon ja sille toimivan harjoittelun oppiminen ottaa aikansa. 

Pientä mutta oleellista

Niin se on taas kisakausi päättynyt ja uusi harjoituskausi alkanut. Sun City Triathlonin jälkeen märkäpuku on saanut roikkua henkarissa ja kisa-asu on hautautunut kaapin pohjalle. Pidin kahden viikon ylimenokauden josta puolet meni flunssaa potiessa. Uusi treeniohjelma alkoi syyskuun alusta, ja minulla on kerrankin mahdollisuus täysipainoiseen harjoitteluun monessakin mielessä. 

Tällä hetkellä en kärsi mistään vammasta ja heikon työtilanteen vuoksi harjoitteluun ja palautumiseen on ainakin vuoden loppuun asti käytettävissä ylellisen paljon aikaa. Ja sen kyllä huomaa tekemisessä. En muista milloin viimeksi on ollut näin energinen olo treeneissä. Tai toisaalta se on suhteellista, sillä syksyn pimentyvät päivät saavat minut henkiseen virransäästötilaan ja käynnistyminen on hidasta, mutta sitten kun pääsee liikkeelle on hymy herkässä ainakin sisäisesti vaikkei se kasvoilla asti näkyisikään.

Olen tykännyt TRIBaselta saamastani harjoitusohjelmasta. Tunteja kertyy viikossa noin viidestä yhdeksään. Panostan määrän sijaan laatuun. Pyrin tekemään harjoitukset huolella ja keskittymään jokaiseen treeniin. Jos huomaan että jonain päivänä treeni ei kaikilta osin onnistu niin kuin se on alunperin suunniteltu, muokkaan sitä lennosta sopivammaksi. Uskon että eniten väliä on sillä että pystyy tekemään hyvin sen mitä tekee kuin että tekee väkisin ja huonosti sen mitä on suunniteltu. Kuitenkin yritän poiketa ohjelmasta mahdollisimman vähän.

Opettelen edelleen parempaa palautumista, siis että osaan varata tarpeeksi ruokaa, että sitä olisi tarpeeksi pian saatavilla ja että muistan syödä riittävän usein ja sovittaa päivän muut aktiviteetit palautumista tukevaksi. Lähinnä ettei päivän muu höntyily vastaa teholtaan toista treeniä jota en tietenkään kirjaa mihinkään. Palautumista tukee hyvin myös se että harjoitusohjelmassani  on lähes joka viikko kaksikin lepopäivää, kun taas joinain päivinä on tuplatreenit. Aiemmin oli vaikea malttaa levätä, mutta nyt olen huomannut että selkeä rytmitys harjoittelussa ja palautumisessa taitaa tosiaan toimia paremmin. 

En ole vielä ilmoittanut yhteenkään kisaan ensi kesälle, mutta ajatus on pitää tavoitteet vielä perusmatkassa. Jostain syystä en koe erityistä polttelua vielä pidemmille matkoille, vaikka melkein voisin laittaa pyöräni pantiksi että puolikaskin menisi, mikäli polvet kestävät juoksun. Jotenkin luonteelleni on kai ominaista tehdä asiat viimeisen päälle, joten puoli- tai täysmatkan läpivienti ei ajatuksena anna samanlaista tyydytystä kuin aikaparannus perusmatkalla ja se että voin asettaa tavoitteet pitkällä tähtäimellä. Tietyllä tapaa edelliset vuodet ovat vielä painolastina kehittymisessäni ja haluan ottaa ajan kanssa takaisin sen mitä joskus möhlin. Kehon koordinaatiota ja hallintaa, liikkuvuutta, itsetuntemusta ja muuta pientä mutta oleellista.