Pyörät pyörii taas


Pyykkikone pyörittää märkää vaatemyttyä ja hurisee rauhoittavasti. Siellä pyörivät viikon treenivaatteet ja päivän ajokamppeet iloisesti kuin tivolin karusellissa. Kohta ei haise hiki vaan tuoksuu Sportti Serto. 

Olin päivällä vappuajelulla ja samalla kolmannen kerran punaisen Trekkini satulassa. Edellisellä kerralla sahasimme samaa tien pätkää kuin ensimmäiselläkin kerralla, nyt uskaltauduimme jo pidemmälle maantielenkille. 

Reitillä oli melkein koko ajan vastatuuli ja ylämäkeä. Tuntui kuitenkin hyvältä ajaa, aurinko paistoi ja ketju oli kireä. Alamäissä himmasin vähän, sillä ei tehnyt mieli vielä kokeilla kuinka lujaa pääsisi. Oli hauskempi kokeilla kuinka hyvin työntäisi ylämäkeen. 

Ajaessa nautin siitä kun huomaan miten viisas keho on. Pääni ei ymmärrä pyöräilystä juuri mitään, silti keho osaa mukautua ajamiseen ja harjaantuu kerta kerralta paremmaksi. Siinä oppii myös keskittymistä, tilanteen lukua ja hetkessä olemista. Mielikin lepää. 

Nyt täytyy ottaa tämä viikko kevyesti ennen leiriä, mutta odotan että pääsen taas ajamaan. En olisi uskonut että se muuttuisi näin nopeasti helpommaksi. 

Lupa olla heikko ja uupunut

Taivas on harmaa. Sen edessä seisovat mustavalkoiset koivut, joiden oksat heiluvat lempeästi tuulessa. Hento valo tunkee pilvien lomasta ja osuu sälekaihtimiin, piirtää ohuen viivan valkoisen pöydän reunaan ja laskeutuu pehmeästi päiväpeitolle. En jaksa kuin katsella valon ja varjon eri sävyjä ja lintuja jotka lentävät taivaalla. Tässä hetkessä riittää kun annan sängyn jalkojen kannatella minua ja hengityksen virrata sisään ja ulos. Annan itseni olla heikko, juuri nyt minulla ei ole voimia enempään. 

Olo on aika raskas ja mielessä paljon keskeneräisiä asioita. Tällä viikolla minulla tuli raja vastaan. Pääsiäisen jälkeen selvisin vielä ensimmäisestä työpäivästä, mutta illalla kun seisoin avantolaiturin tikkailla ja kastoin jalkani veteen, en jaksanut enää kuin itkeä enkä mennyt veteen. Ymmärsin silloin etten voi enää tsempata, että minulla alkavat voimat olla loppu. Hain sairaslomaa.

En ole enää kahteen kuukauteen tehnyt kuin neljän tai viiden, maksimissaan seitsemän tunnin treeniviikkoja. Viimeisimmät viikot ovat sisältäneet pelkkää palauttavaa, joten tämä väsymys ei ole fyysistä. 

Luulen että pyörällä kaatuminen on vaikuttanut näiden tuntojen kehittymiseen. Niillä asioilla, jotka ovat syöneet voimiani, on toki pidemmät juuret, mutta ehkä ahdistus pääsi vasta loukkaantumisen jälkeen pintaan ja alkoi kasvaa minussa. Nimittäin nyt kun katson kuluneita kuukausia, niin olin syksystä asti jatkuvasti enemmän tai vähemmän väsynyt ja ahdistunut. Kuitenkin yritin vain sinnitellä, sillä se on ollut minulla niin vahva selviytymiskeino etten nähnyt muita tapoja olevan. Odotin myös että joku antaisi ulkoa päin luvan hellittää ja olla heikko, odotin että tulisi jokin selkeä merkki siitä että olen tarpeeksi väsynyt, oikeasti uupunut. 

Ymmärrän vasta nyt ettei sellaista merkkiä useinkaan ole, vaan olisin saanut pyytää apua jo heti kun ensimmäistä kertaa tunsin voivani huonosti. Eikä kukaan voi ulkoa päin asettaa rajoja sille mitä kenenkin täytyy sietää. Meillä jokaisella on omat rajamme, omat vahvuutemme ja heikkoutemme. Jostain syystä minä olen oppinut odottamaan elämälleni lupaa ulkopuolelta. 

Täytyy sanoa että viime päivinä tavoitteet ja haaveet triathlonin suhteen ovat olleet minulle aika yhden tekeviä. Haluan edelleen voittaa itseni, mutta suurimmat haasteeni ovatkin ihmisenä kasvamisessa ja oman elämäni korjaamisessa. Toisaalta siltikin kaipaan treenaamista ja sitä normaalia elämää jossa triathlon on iso osa. Mutta myönnän että elämäni on ollut myös hyvin tyhjää, hyvin suorituskeskeistä. Nyt en tiedä miten kevään harjoittelun ja kesän kisojen käy. Ainakin joudun muuttamaan tavoitteitani ja vähentämään kuormitusta, mutta toivottavasti en joutuisi luopumaan kaikesta kokonaan. Toisaalta terveyteni ja jaksamiseni menee kaiken edelle, ja sen mukaan yritän nyt edetä. 

Loukkaantumisen jälkeen tunsin itseni paljon vapaammaksi. Kesti melko pitkään tunnustaa että se vapaus liittyi juuri mahdollisuuteen päästää irti suorittamisesta, joka oli kuitenkin pitkään ollut minulle niin tärkeä selviytymiskeino. Tuntui että haluaisin tehdä ehkä jotain ihan muuta, kokeilla jotain ihan toista lajia. Tärkeintä minulle on liikkuminen itsessään ja sen tuoma hyvä olo. Urheiluun liittyy myös paljon tietoa niin kehon kuin mielenkin toiminnasta, jotka molemmat kiinnostavat minua ja ovat lisänneet ymmärrystäni monella tasolla.

Voihan se olla että joskus teenkin jotain muuta, mutta tällä hetkellä koen että saan triathlonilta sen verran paljon että haluan jatkaa. Olen saanut yhteisön, tärkeitä ihmissuhteita, monipuolista ja vaihtelua tarjoavaa liikuntaa. Vapaauinnin oppiminen on ollut kokemuksena todella antoisa ja kirjaimellisestikin sukellus uuteen maailmaan. Toisaalta yritän oppia välttämään liiallista suorittamista ja oppia rohkeutta kuunnella itseäni, vaikka se olisi totuttuja malleja vastaan tai muiden olisi vaikea ymmärtää sitä. Itselleni tätä kuitenkin teen, eikä ole mustavalkoista totuutta mikä on oikein, hienoa tai tavoittelemisen arvoista. 

Face your fear

Kypärä, pyöräilykengät, ajolasit. Kokoan ajovarusteitani ja vaihdan ylleni pyöräilyvaatteet. Irrotan sinisen trainerikiekon ja laitan tilalle alkuperäisen. Feltin pyörä, jolla kaaduin, sai takakiekkoonsa sen verran pahan iskun ettei siitä ollut enää tielle, joten siitä tuli minulle vaihtokiekko sisäajoon. Haen häkkivarastosta pumpun ja tarkistan paineet. Olen lähdössä ensimmäistä kertaa maantiepyörällä kaatumisen jälkeen. 
Pelkäsin tielle lähtöä etukäteen, mutta tutut rutiinit auttavat pääsemään sellaiseen mielentilaan, jossa pelot sulkeutuvat pois. Tiedän että osaan ajaa, tiedän että mukana on luotettava kaveri, tiedän että ajamme vain sellaista vauhtia ja niin kauan kuin minusta tuntuu hyvältä. 

Kaupunki on kaduiltaan vielä osin hiekkainen, joten menemme autolla kauemmas hiljaisemmalle pyörätielle joka on jo harjattu. En oikein osaa kuvailla miltä tuntuu. Ei varsinaisesti pelota, tunnen oloni aika luottavaiseksi, mutta en myöskään odota erityisen innolla että pääsen ajamaan. Minua inhottaa ajatus pyörässä kiinni olemisesta ja siitä miten avuton olen jos iskeydyn vauhdilla johonkin. Tietenkään ei kannata pelotella itseään, mutta ymmärrän fysiikan lait varsin kouriin tuntuvasti. Laitan klossit kiinni ja polkaisen liikkelle. 

Pyörä tuntuu ihmeen hyvältä alla, sen rullaavuus ja ohjaustangon liikkeet tutuilta. Välillä pelkoajatukset yrittävät tunkea tajuntaani, mutta suljen ne pois. Keskityn vain horisonttiin, ajolinjaan ja siihen miltä pyörä tuntuu. Ajamme tien pätkää edestakaisin yhteensä viisitoista kilometria, sitten minusta alkaa tuntua että keskittyminen herpaantuu ja kerron kaverille haluavani lopettaa tältä erää. 

Pakkaamme pyörät autoon, vaihdamme juoksukamat yllemme ja käymme juoksemassa vielä pienen lenkin. Ilta on aika viileä, mutta kaunis ja valoisa. Minulla on uudet kengät, ne tuntuvat hyvältä jalkaan ja juoksu rullaa mukavasti. Polveni on kipeytynyt lenkeillä pitkin talvea, nytkin se alkaa oireilla neljän kilometrin kohdalla. Tulemme kuitenkin jo autolle joten se ei ehdi kipeytyä pahemmin. 

Toukokuussa on Finntriathlonin leiri, joten siihen mennessä täytyy yrittää saada lisää ajovarmuutta jotta porukassa ajaminen taas onnistuu. Heinäkuussa on Kuopio triathlon ja Kangasalan kuntoplus-matka. Ja varovaisella äänellä uskallan jo sanoa, että täältä tullaan Tahko ja savolainen perusmatka. Tänä kesänä teen kaiken itselleni, omilla ehdoillani ja tärkein tavoitteeni on pystyä nauttimaan kisasta, voittaa pelkoni ja itseni. 

Miten uidaan ja eletään

Viime kuukausina jos minulta kysyi kuulumisia, vastaus oli usein joko ihan hyvää tai vähän väsyttää mutta ei tässä mitään. Koskaan ei pystynyt vastaamaan, että oikeastaan on aika paha olla enkä jaksaisi tsempata, mutta en uskaltanut. Eikä paha olokaan ollut yhtäjaksoista, osaan ajatella positiivisesti ja jättää ikävät tunteet huomiotta. Onnistuin piilottamaan kyyneleet muilta ja selittämään itselleni että ei tässä mitään. Jaksoinhan olla reipas. 

Sitten tuli lomaviikko ja tulin kipeäksi. Ei tarvinnut olla reipas. Otti päähän kun ei voinutkaan treenata ja tehdä kaikkea kivaa mitä oli suunnitellut, vaan makasin sohvalla ja nieleskelin räkää. Kuitenkin alkuharmituksen jälkeen ymmärsin miten väsynyt olin viime aikoina ollut ja että tämä oli elimistöni keino pysäyttää minut lepäämään. Se olikin lopulta parempi loma kuin mitä olisin itse osannut viettää, koska omat suunnitelmani eivät olisi poikenneet tavallisesta arjesta juuri muuten kuin että en olisi käynyt töissä. Nyt tuli levättyä kunnolla, sillä fyysisen levon lisäksi myös pää sai olla rauhassa, kun ei yksinkertaisesti jaksanut ajatella mitään. 

Flunssa parani viikossa, mutta väsymys vain jatkui. Menin töihin, olin reipas. Alkuviikosta lähdin flunssan varjolla vähän aiemmin pois töistä, kunnes työkaveri sanoi että älä tule huomenna vaan jää kotiin lepäämään. Lepäsin yhden päivän, seuraavana menin reippaasti töihin, vaikka tuntui että vain väsytti. Sitten yhtäkkiä en enää jaksanutkaan olla yhtään reipas. Kurkkua kuristi ja kyyneleet kihosivat silmiini. Tajusin etten voi enää paeta, en jaksa olla reipas, on pakko näyttäytyä muille ilman kuorta. 

En oikein tiedä mitä pelkäsin, mutta työkaverit olivat tosi ymmärtäväisiä ja käskivät minut loppuviikoksi kotiin lepäämään. Tunsin oloni surkeaksi, vaikka samalla helpottuneeksi. Halusin olla hetken ajattelematta mitään ja puhumatta kellekään, niinpä menin uimaan. Ei mitään treeniä, kunhan vain saisi hetken rentoutua vedessä.  

Uinti on ollut vaikeaa koko talven, vesi minulle aivan käsittämätön elementti ja koin uintitreenit jopa vastenmielisinä. Nyt sillä ei ollut väliä miten uin, annoin veden vain kannatella itseäni, annoin huomioni kiinnittyä mihin huvittaa: auringonvalo välkkyy vedessä ja heijastuu kaakeleista, vesi virtaa iholla, ilmakuplia. Sukeltelen ja teen mitä huvittaa, sillä rata on tyhjä. Yhtäkkiä tajuan kuinka hyvältä uinti tuntuu. Siitä puuttuu kokonaan väkinäinen yrittäminen, ja tuntuu melkein kuin olisin osa vettä, vetoihin ja potkuihin löytyy rytmi kuin itsestään. Ei se edelleenkään ole virheetöntä, mutta jotain siinä on oleellisesti paremmin. 

En oikein tiedä miten ollaan kun ei ole reipas olo, miten näytetään toisille ettei ole hyvä päivä ja mitä vastata kun kysytään kuulumisia. Tuntui mukavalta kun tuttu kaveri moikkasi tänään altaalla. Taisin vastata että ihan ok menee. 

Ehkä en olekaan niin kova tyyppi kuin olen yrittänyt olla. Oikeastaan olen aika herkkä. Haluan urheilla ja tehdä asiat hyvin, niin treeneissä kuin muutenkin. Olenko ajatellut että herkkänä en ole tarpeeksi hyvä? Tarpeeksi hyvä kelle, itsellenihän tätä teen! 

Vedessä ja elämässä tuntuu olevan molemmissa jotain samaa, mitä en ymmärrä. Kumpikaan ei toimi sillä logiikalla millä minä yritän niitä hallita. Mutta kun hellittää vaatimuksistaan ja heittäytyy sen luottamuksen varaan, että oikeita asioita tapahtuu vaikken etukäteen ihan tiedäkään mitä ne ovat, niin kai se kantaa. Veto ja potku löytävät paikkansa, elämä menee eteenpäin, välillä aurinko heijastuu kaakeleista. 

Västäräkistä vähäsen, pyöräilijästä ei päivääkään?

Maaliskuu, talvi alkaa pikkuhiljaa kääntyä kevääseen ja ajatukset myös. Trek emondani saa olla trainerissa kiinni vielä muutaman viikon, mutta ajan ratas pyörii nopeasti. Siksi olenkin kaivanut pyöräilykengät komerosta ja ajanut muutamana päivänä työmatkat lukkopolkimilla, jotta tottuisin niiden hieman erilaiseen tuntumaan ja saisin työstettyä kaatumisesta jäänyttä epävarmuutta.

Uuteen ajokauteen valmistautuessani olen miettinyt ajamistani ja tapojani toimia liikenteessä. Olisiko elokuun kaatuminen sittenkin ollut vältettävissä? Muistan että lähdin harjoittelemaan hieman väsyneenä ja jouduin ehkä patistelemaankin itseäni, sillä sää oli pilvinen ja ilma kostean viileä, ja lähtiessäni uinnin jälkeen pyörälle olin ehkä vähän kankea kylmästä. Jännitin myös lainaan saatua aika-ajopyörää johon minulla ei ollut ajorutiinia. Oliko ajotuntumani ja tarkkaavaisuuteni liian alhaisella tasolla ottaen huomioon että olin maantiepyöräilijänä vielä suhteellisen kokematon? 

Treeneissä minulla on taipumus sulkea muu maailma mielestäni ja ottaa riskejä joita en välttämättä hallitse. Muutun jopa välinpitämättömäksi, ikään kuin sivusta seuraajaksi, vaikka olen satulassa ja pyörien päällä keikkuu oma henkeni. Ryhmässä ajaessa kyseessä on kuitenkin koko porukan turvallisuus, ja yhden ihmisen ajovirhe voi kertautua aiheuttaen vaaran ympärillä ajaville. Jokainen määrittää itse mitä riskejä on valmis omalla kohdallaan ottamaan, mutta varsinkin porukkalenkeillä tai tilanteissa joissa oma toiminta koskettaa myös sivullisia, turhia riskejä on syytä välttää.

Vaikka olen kaatunut vain kerran, niin jälkeen päin mieleen on tullut paljon tilanteita, joissa olisi ollut aineksia sattua jotain, ja ylipäätään viime kesänä tuntui että erilaisia pyöräonnettomuuksia sattui vähän väliä. Sille ei toki voi mitään, jos joku rattiraivo kiilaa pyörän penkkaan tai jossain tulee joku muu yllättävä ja nopea tilanne johon ei ehdi reagoida, mutta esimerkiksi väsymyksestä johtuvat arviointivirheet olisivat ehkä vältettävissä opettelemalla tunnistamaan omat rajansa. Samoin pyörän kunnolla on suuri merkitys, ja ennen lenkille lähtöä pitäisikin aina muistaa tsekata että renkaissa on ilmaa, vaihteet ja jarrut toimivat ym. 

Ajaessa pitäisi tarkkailla tien lisäksi omaa ajotuntumaa ja säätää ajamista sen mukaan. Jos on aloittelija, on hyvä opetella ajamista rauhassa helpoilla tieosuuksilla joissa on vähän liikennettä ja selkeät väylät. Ajamiseen liittyviä riskejä on hyvä käydä etukäteen mielessään läpi ja miettiä miten niissä kannattaa toimia, sillä itse tilanteessa niitä ei useinkaan ehdi miettiä. Mitä teen jos ajan vahingossa hiekalle? Mihin ja miten väistän jos edellä ajavan ajolinja tai vauhti muuttuu? Ajaessa syöminen ja juominenkin on erikseen opeteltava, että ne sujuvat kisatilanteessakin.

Triathlonistina kieltämättä suhtaudun vauhtiin ja vaarallisiin tilanteisiin vähän kuin rakkaaseen lapseen, mutta ei se reikäpäisyys enää siinä vaiheessa ole niin kova juttu kun päässä on oikea reikä joka valuu punaisena asfalttiin. Ei niillä muutamalla sekunnilla kisassa ehkä olekaan niin suurta väliä jos niihin pysähtyy kokonainen elämä, tai vaikka se vain sinkoaisi toiseen suuntaan, lievemmin tai rajummin seurauksin. Varsinkin pienissä kyläkisoissa, joissa reittiä ei pystytä sulkemaan muulta liikenteeltä, on ihan älyttömän tärkeää, että malttaa ajaa harkiten vaikka lappu rinnassa saakin ketjun kiristymään. 

Toivotaan turvallisia ja hyviä kilometrejä tulevalle maantiekaudelle! Pian päästään testaamaan talven aikana työstettyjä reisiä, päivitettyjä varusteita ja nautiskelemaan pitkistä sunnuntailenkeistä. Pidetään kukin huoli niin itsestämme kuin lenkkikaverista. 

Aamu-uinteja ja iltajumppia

​Kello soi puoli kuudelta aamulla. Teen ripeästi aamutoimet ja syön pienen aamupalan, heitän eväät reppuun ja lähden uimahallille. En ole käynyt aamutreeneissä koko talvena, mutta kun edellisen illan treenit jäivät muun elämän jalkoihin, tuli jostain ajatus panostaa enemmän seuraavaan päivään ja tehdä tuplatreeni.

Olen hallilla 6.15. Kaupungin liikuntapalvelun ohjatut uintitreenit ovat tiistaisin klo 6.30 – 7.30 ja niissä käy pääsääntöisesti triathlonisteja. Laitan lasit silmille ja pudottaudun altaaseen. Tänään on ohjelmassa hengitysharjoituksia, siis niitä joissa ideana on hengittää mahdollisimman vähän ja keuhkot huutavat happea, kunnes harvempiin hengityskertoihin jotenkin ihmeellisesti tottuu. 

En ole hyvä uimari ja syksystä lähtien olen potenut kriisiä tekniikkani kanssa, mutta nyt heti verryttelyssä uinti tuntuu hyvältä ja helpolta. Uidaan vinstoja hengittäen joka 3., 5. ja 7. kerta, sukellellaan ja tehdään alligaattorihengityksiä. Ehkä aamu onkin otollista aikaa uinnille, kun pää on vielä tyhjä ajatuksista ja kroppa levännyt yöunien jäljiltä. Loppuun uidaan vielä super slowta: mahdollisimman hitaasti, mahdollisimman vähällä voimalla, kuitenkin mahdollisimman hyvällä tekniikalla. 

Treenin jälkeen keuhkot tuntuvat eri tavalla heränneiltä. Astun ennen kahdeksaa ulos hallilta ja vedän keuhkot täyteen raikasta ilmaa. Ilma on keväisen oloinen ja aurinko alkaa hiljalleen valaista taivasta. Renkaat rullaavat kevyesti kun poljen töihin. Voisin ahmia happea, ja alkaa tuntua että eväätkin maistuisivat.

Illalla on toinen treeni. Seuralla on tiistai-iltaisin ohjattu jumppa, jossa ei ole tullut koskaan käytyä, mutta tänään päätän vaihtelun vuoksi mennä kokeilemaan. Olen jo seiskalta paikalla, treeni alkaa vartin yli. Syön odotellessani yhden energiapatukan, kun huomaan olevani hieman nälkäinen. 

Paikalle tulee mukavasti porukkaa pienen liikuntasalin kokoon nähden. Ohjelmassa on HIIT-tyyppinen treeni: erilaisia hyppelyitä, loikkia ja punnerruksia. Syke nousee ja hiki valuu, mutta fiilis on hyvä. Viimeiseksi tehdään kevyet loppuvenyttelyt. Puoli yhdeksältä sali tyhjenee ja ovet lukitaan. Moni on liikkeellä fillarilla, niin minäkin. 

Kotona menen suihkuun ja syön vielä iltapalaa ennen kuin pesen hampaat ja menen nukkumaan. Uni tulee hyvin. 

Päätän alkaa käymään silloin tällöin aamu-uinneilla ja jumpissa. Jospa se uintikin lähtisi taas kulkemaan.

Talvipäivää viettämässä

Eilen vietimme seuralaisten kesken talvipäivää leirikeskus Vesalassa Jyväskylän Vesangassa. Paikalla oli vain toistakymmentä staminalaista, sillä ainakin samaan aikaan pidetyt Oskarin uinnit ja ehkä myös Hippoksen SM-hallit verottivat väkeä. Mullakin sattui olemaan töissä päivystysviikonloppu, mutta uskalsin lähteä kun pidin työpuhelinta ja -läppäriä mukana. 

Varsinainen ohjelma alkoi kahdeltatoista ruokailulla. Tarjolla oli jauhelihapihvejä ja perunoita, lisäksi jälkiruuaksi oli jotain tosi hyvää kermaista hedelmärahkaa. Vitsailtiin että kerrankin saa syödä pöytäseurassa jossa oma annos on ihan normaalikokoinen, ja voi huoletta santsatakin… Ruokailun jälkeen jatkoimme vuosikokouksella ja hiljattain pidetyn seurakyselyn tulosten yhteenvedolla. Vastauksia yhdisti varsinkin toivomus yhteisen toiminnan lisäämisestä sekä treeneihin että sen ulkopuoliseen tekemiseen liittyen, mutta samalla moni koki arjen aikataulut haastavina yhteisiin tapahtumiin osallistumiselle. Yhteistä toimintaa yritetään kuitenkin lisätä, ja toivotaan että ihmiset aktivoituvat ja ehtivät mukaan.

Kokouksen jälkeen saatiin taas herkutella, kun tarjolla oli kahvia ja vastaleivottua pullaa, joka sekin oli tosi hyvää. Loppupäivä oli varattu vapaalle ajanvietolle ja saunomiselle. Osa lähti hiihtämään, osa kävelemään tai hölkälle ja osa ulkoili muuten vain. Vaikka treenaaminen, ja varsinkin porukalla toteutettuna on kivaa, niin oli kyllä tosi mukavaa viettää aikaa muissa merkeissä ja yhdessäolo etusijalla. Vaikka triathlon on hyvin yhteisöllinen laji, tulee tässäkin helposti puurrettua paljon yksin juuri ihmisten erilaisten aikataulujen takia, tai koska saman tasoista treeniseuraa ei ole tarjolla. 

Itselleni tulee kohta kaksi vuotta täyteen lajin parissa ja Staminan jäsenenä. Muistan kun muutamia vuosia sitten lainasin kaverini innostamana kirjastosta Triathlon: voita itsesi! -kirjan ja pohdimme miten hienoa olisi olla triathlonisti, mutta minua hirvitti silloin miten paljon aikaa, työtä ja varusteita laji vaatisi, ja epäilin olisiko minulla rahkeita siihen. Nyt tiedän että loppujen lopuksi aikaa on kuitenkin kaikilla yhtä paljon (toki on erilaisia elämäntilanteita eikä harrastaminen aina ole mahdollista), ”työ” on hyvin suhteellista kun harjoittelu on määrätietoisuudesta huolimatta hauskaa (ja suurimmalle osalle tavoitteellisuus on koko jutun juju), ja no… Varusteita on kyllä ihan hemmetisti, mutta periaatteessa melko vähällä voi päästä niidenkin suhteen. Hienointa on että tätä voi harrastaa kuka vain, sillä ihmisiä ei erotella kunnon, iän, treenitaustan tai minkään muunkaan suhteen, vaan lajin ja ehkäpä ylipäätään kuntoilun vasta aloittanut on triathlonisti siinä missä kilpaurallaan pitkälle yltänyt konkarikin.

Ulkoilun jälkeen grillattiin makkaraa, käytiin avannossa ja saunottiin pitkän kaavan mukaan. Pimeys laskeutui metsän ylle ja verhosi maiseman. Muutama makkara paloi mustaksi. Työpuhelin ei soinut kertaakaan. Keltainen Jaffa maistui hyvälle. Ihan mahtava päätös talvipäivälle.