Kisapaniikkia

Kisapaniikki. Kuopion sprinttiin on enää kolme viikkoa. Siihen ei ole kovia tavoitteita, muistutan itselleni, mutta kun lappu on rinnassa ovat tunteetkin pinnassa ja vähintään salaa toivoo että kulkisi hyvin. Mutta mikä on realismia näillä treenipohjilla?

Uintia on tullut harjoiteltua noin pari kertaa viikossa, nyt kesällä vähemmän. Aika vähän kovia uinteja, enemmän perusuintia ja tekniikkaa. Tänä kesänä ei kauhota kovaa, mutta jos edes viime kesän tason saisi säilytettyä, olisin tyytyväinen.

 
Pyöräily lienee minulle lajeista vahvin. Kilometreja maantiepyörällä on kertynyt tänä keväänä 690. Pitkiä lenkkejä, lyhyitä lenkkejä. Kovia, rauhallisia, mäkisiä ja tasaisia -vaihtelua on ollut. Pyöräily oli minulle viime kesänä haastava, nyt se on selvästi kehittynyt.

Juoksu… Talvella tuli juostua aika vähän. Yritin panostaa muuhun tekemiseen, välillä ei vain huvittanut, keväällä oli polvikipuja. Lenkit ovat olleet lyhyitä, enimmäkseen alle 8 km mittaisia. Pari viikkoa sitten myös akillesjänne oli tulehtunut, joten nytkin on ollut muutama viikko juoksutaukoa. Mutta vielä ehtii lisätä juoksua, eikä kisoissa kymppiä pidempää tarvitse kipitelläkään. Haaveilen että joskus pääsisin Finlandia marathonin puolikkaalle, mutta näillä kilometreilla tuntuu vähän epärealistiselta että vielä tänä syksynä osallistuisin. 

Yhdistelmiäkään en ole kovin paljon tehnyt, kun jalat eivät aina ole olleet siinä kunnossa että pyörän jälkeen olisi kannattanut juosta. Mutta ne yhdistelmät mitä olen tehnyt, ovat tuntuneet ihan hyviltä. Myös uinti-pyöräyhdistelmiä olisi hyvä aloitella. Eilen kävin ensimmäistä kertaa avovedessä. Ja sain ensimmäiset vekit märkäpukuun, aivan idioottimaisesta pukemisvirheestä. Mutta itse uinti kulki ihan hyvin. Alkuun viileä vesi palelti varpaita ja sai hengityksen sekaisin, mutta sitten rytmi ja rauha löytyivät. Nyt vaan märkkäriuintia lisää ja silloin tällöin pyörää ja juoksua päälle.

Meni miten meni niin ilon kautta kulkeminen on prioriteettini numero yksi! Kaiken väsymyksen ja murheen jälkeen koitan nauttia kesästä, terveydestä ja liikkumisesta ja olla tyytyväinen suorituksiini. Enköhän minäkin vielä ehdi kehittyä ja mitata potentiaalini jos niin haluan. 

Mainokset

Pohdintoja ennen arkeen paluuta

Pahin uupumus on nyt levätty pois ja ensi viikolla on aika palata työarkeen. Reilun kuuden viikon katkos tuli kyllä oikeasti tarpeeseen, mutta nyt tunnen palautuneeni melko hyvin. Seuraava vaihe onkin oppia toimimaan toisin jottei uupumus toistuisi. 

Olen pitänyt kiinni liikunnasta, vaikka olen kohdannut myös ihmettelyä miten voin esimerkiksi pyöräillä kun kerran olen sairaslomalla. Siksi ettei jalkani ole poikki, ja liikunta myös tukee henkistä hyvinvointia. 

Treenaaminen on kyllä vaihdellut mielialojen ja voinnin mukaan. Oli päiviä kun vain kävelin satamassa ja istuin pitkään järvelle katsellen ajatellen etten tunne pienintäkään halua harjoitella. Mutta yhtä lailla oli päiviä jolloin ajatusten suuntaaminen treeniin antoi sisältöä ja merkitystä, puhumattakaan kaikesta hyvästä mitä liikkuminen tekee keholle ja mielelle. Muistin taas, että niin, en ole ammatti- tai edustusurheilija, onko muulla oikeastaan väliä, kuin että tämä tuottaa minulle iloa ja enemmän positiivisia kuin negatiivisia asioita? 

Sain hiljattain pari hyvää neuvoa. Toinen kuului ”älä anna minkään asian hallita itseäsi.” Suoritanko asioita vai suoritanko elämää? Mieluummin ensimmäistä, mutta kun sitä tekee liikaa, se muuttuu jälkimmäiseksi. Toinen neuvo oli ettei kannata ajatella liikaa. Ymmärsin sen niin ettei ajatuksiin ole hyvä jäädä kiinni eikä jokaista ajatusta pidä seurata. Onkin taito löytää ne ajatukset jotka auttavat eteenpäin. 

Yritän usein ajatella elämän palaset paikoilleen, ymmärtää asioita kaukaa tarkkaillen. Elämä ei kuitenkaan toimi pelkästään ajatuksen voimalla eikä sitä voi sillä tavoin hallita, ja se on paitsi melko hyödytöntä myös hirvittävän kuluttavaa. Tosielämä on täynnä muuttujia joita ei voi tietää etukäteen, joitain voi pyrkiä ennakoimaan. Harjoittelussa joskus huomaa että kuvittelemansa reitti onkin muodostunut itselle tärkeämmäksi kuin tavoite, jonne pääsisi toistakin kautta. 

On tärkeää muistaa pitää itsestään huolta. Tasapainottaa lepo, aktiivisuus ja ravinto, ihmissuhteet sekä henkinen ja fyysinen kuorma. Yritän pidättäytyä hifistelemästä peruasioiden kustannuksella. Ehkä onni on osin myös sitä että sietää hieman tylsyyttä (on kiitollinen kun asiat ovat hyvin) ja kykenee terästäytymään silloin kun sitä vaaditaan. 

Nytpä lakkaan pohtimasta ja jatkan elämää, joka tällä hetkellä on monin tavoin aivan hyvin. 

Finntriathlon-leiri

​Olin viikonloppuna Vierumäen urheiluopistolla Finntriathlonin treenileirillä. Ohjaajina toimivat Antti Hagqwist ja Tiina Boman, sekä Magnus Lönnqvist joka veti omana ryhmänään treenaavan junioritiimin harjoitukset. Olin ensikertalainen niin leiriläisenä kuin Vierumäellä kävijänä. Vaikka odotukset olivat korkealla, ne ylittyivät kirkkaasti, joten leireily tuskin jää yhteen kertaan.

Leirin ensimmäinen harjoitus oli pyörä-juoksuyhdistelmä ja se pidettiin perjantaina melko pian majoittumisen jälkeen. Ajoimme ensin 40 minuuttia kevyttä ajoa yhteen suuntaan, jonka jälkeen käännyimme ja tulimme paluumatkan hieman reippaammin. Pyöräilyosuuden jälkeen juoksimme radalla 15 min rennon reipasta juoksua ja viimeiseksi vielä muutamat avaavat 100 metrin spurtit. Sain pidettyä pyöräilyn sopivan kevyenä kuten oli tarkoitus, mutta juoksussa lähdin ehkä hieman turhan kovaa leirin ensimmäiseksi harjoitukseksi. Spurttien jälkeen sain Antilta palautetta kireistä lonkankoukistajista, joiden vaikutus näkyy juoksussa, ja ohjeet niiden liikkuvuuden parantamiseksi. 

Treenin jälkeen päästiin syömään noin seitsemän maissa. Kaikki ruokailut olivat Wanhassa salissa, joka oli lähellä majoitusrakennustamme Ilkkaa sekä keskeisiä treenipaikkoja, kuten uimahallia ja urheilukenttää. Tosin näin jälkikäteen urheiluopiston alue vaikuttaa kartallakin paljon kompaktimmalta kuin mitä se ensisilmäyksellä näytti. Ruokailun jälkeen illan viimeinen ohjelma oli noin tunnin mittainen kehonhuolto jolla vetreytettiin paikkoja seuraavan päivän treenejä varten.

Lauantai oli aurinkoinen mutta hieman perjantaita viileämpi. Ennen aamupalaa kävimme juoksemassa puolen tunnin kevyen herättelylenkin. Olisin tämänkin voinut mennä omasta mielestäni hieman hiljempaa, mutta unisena ei ajatus riittänyt kuin siihen että koitti roikkua porukan mukana. Sykkeet pysyivät kuitenkin pk-alueella ja lenkin jälkeen aamupala maistui hyvin. Kahdeksan jälkeen uskalti tankata reippaasti ilman että se haittasi seuraavaa treeniä joka oli vasta kymmeneltä.

Päivän toinen harjoitus oli uinti. Allas oli 25 metrin mittainen ja muistaakseni viiteen rataan jaettu. Pelkäsin hieman etukäteen miten harjoitus sujuisi, sillä olin nukkunut edellisen yön huonosti ja vielä aamupalan jälkeenkin oli hieman tokkurainen olo. Päätin kuitenkin olla murehtimatta sitä ja keskittyä tekemään niin hyvin kuin tällä kertaa pystyisin. Siksihän täällä oltiin, että saataisiin harjoitusta, ei esittelemässä taitojaan tai kuntoaan. 

Tykkäsin Antin tavasta vetää treenejä. Siinä oli mielestäni hyvä yhdistelmä jämäkkyyttä ja positiivista asennetta sekä vankka tietotaito valmentamisesta. Treenikään ei ollut liian raskas, vaan paukkuja jäi hyvin vielä iltapäiväänkin. Puolentoista tunnin uinnin jälkeen nälkä oli kuitenkin taas suuri ja lounaalla ihmettelinkin miten hyvin vatsa ottaa ruokaa vastaan kun kulutus on kova. Kotona olen toisinaan hieman huono syömään mutta nyt sitä ongelmaa ei ollut. 

Lounaan jälkeen iltapäivällä oli tunnin luento kevätkauden harjoittelusta. Huomasin kuunnellessa että minulla oli ensimmäistä kertaa rento ja luottavainen olo kisojen suhteen. Viime kesän perusteella tiedän jo mitä odottaa, ja vaikka startti tottakai aina jännittää, niin pystyn kyllä hanskaamaan sen. 

Kolmelta jatkettiin taas treeniä. Tällä kertaa vuorossa oli pidempi yhdistelmäharjoitus, jossa ajettiin ensin pyörällä noin 7 km matka, palattiin urheilukentälle ja kierrettiin kolme kierrosta juosten, josta jälleen vaihto pyörälle ja sama uudestaan yhteensä neljä kertaa ja jokainen kierros aina edellistä kovempana. Olin fiiliksissäni! Pyörä tuntui tutulta ja turvalliselta alla, kadenssi löytyi ja renkaat rullasivat kevyesti. Olin osannut laittaa sopivasti päälle, keho tuntui energiseltä ja harjoitus hyvältä loppuun asti.

Etukäteen ajattelin että leirin ruokailuvälit olisivat liian pitkiä minulle ilman välipaloja, ja pelkäsin hieman myös miten hyvin kestän yhtäkkiä niin suuren määrän treeniä, mutta leirin ohjelma ja aikataulutus toimikin todella hyvin eikä minulla ollut oikeastaan ongelmia minkään muun kuin yöunen kanssa. Viikonlopun aikana huomasi mikä ero on harjoitella kun pystyy keskittymään treeniin ja rentoutumaan harjoitusten välillä verrattuna normaaliin arkeen. Tuntui kuin olisin itsekin ollut ihan eri ihminen, niin helppo ja hyvä oli olla. 

Sunnuntaiaamu valkeni kylmänä. Olin seitsemältä aamupalalla. Edellisenä iltana oltiin sovittu, että osa porukasta voisi halutessaan lähteä Tiinan kanssa pyöräilemään, ja toisena vaihtoehtona olisi Antin vetämä juoksutreeni. Mietin vielä puuroa lusikoidessa kumpaan lähtisin. Tiinalta voisi tulla hyviä vinkkejä pyöräilyyn, jossa minulla on paljon kehitettävää, mutta juoksussakin olisi työmaata ja Antilta taas voisi saada jotain uutta näkökulmaa siihen. Olin sen verran väsynyt taas huonosti nukutun yön jälkeen että ajattelin lopulta etten uskalla ottaa riskiä ettei tarkkaavaisuuteni riitäkään ryhmäajoon, joten päädyin juoksemiseen. 

Juoksutreeni oli jälleen urheilukentällä. Antti teetti alkuun erilaisia drillejä, ja oli mukava huomata etten ollut ainoa jolla oli jalat solmussa. Muutenkin tuntui että treenikertymä alkoi painaa ja energiat käydä vähiin. Drillien jälkeen oli pyramidiharjoitus jossa juostiin 400, 300, 200 ja 100 metriä ja taas 200, 300 ja 400 metriä kävelypalautuksin. Aloitin ehkä hieman liian kovaa ja juoksu tuntui melko pahalta, mutta kuin ihmeen kaupalla viimeinen 400 oli kuitenkin nopeampi kuin ensimmäinen. Mentaalisestikin tämä oli minulle onnistunut harjoitus, olin todellakin poissa mukavuusalueelta mutta sain käskytettyä jalkoja kun tiesin niiden vielä jaksavan.

Melko pian aamutreenin jälkeen oli uintiharjoitus. Haukkasin välissä banaanin ja kulauksen palautusjuomaa ja toivoin että energiat riittäisivät jotenkin ruokailuun asti. Siinä ei lopulta ollut mitään ongelmaa, sillä uinti oli melko kevyt ja tekniikkapainotteinen. Löysin uusia lihaksia selästä ja ne alkoivat jo hieman kipeytyä. Loppuun uitiin myös kovempi setti pareittain 4 x 25 m täysiä viiden sekunnin palautuksella. Sekin tuntui samalla sekä pahalta että hyvältä, kun kuitenkin jaksoin sen ja kun vetojen jälkeen huomasi että itse fyysinen kipu kestää vain hetken, mutta ajatus kivusta on paljon pahempi ja mitä kauemmin sitä miettii sen kauemmin saa kärsiä. 

Uinti oli leirin viimeinen treeni. Sen jälkeen keräilimme tavarat ennen huoneiden luovutusta ja lounasta. En oikeastaan tuntenut itseäni enää väsyneeksikään, niin iloinen olin viikonlopun tunnelmasta ja kokemuksista.  Tämä oli minulle tärkeä henkireikä ja antoi paljon inspiraatiota sekä harjoitteluun kuin arkisempaankin elämään. Kuitenkin aika pitkä tie on tultu rasitusvammoista sen ymmärtämiseen mitä tasapainoinen ja kehittävä harjoittelu käytännössä on ja miten paljon myös oma mieli siihen vaikuttaa. Miten paljon iloa ja itseluottamusta tämä laji on minulle antanut! 

Onnistumisen tunteen toi myös leiristä palautuminen, johon tiesin kiinnittää huomiota aiempien kantapään oppien kautta. Tuntuu vähän hassulta miten yksinkertaisista asioista lopulta on kyse, kuten riittävästä syömisestä ja levosta, mutta nekin on pitänyt opetella, ja toisaalta kehokin muuttuu harjoittelun ja ajan myötä eikä aina voikaan tietää miten se reagoi tiettyyn kuormitukseen. Tällä kertaa siirtymä leiriltä arkeen sujui tasaisesti ilman suuria notkahduksia. Tämä antoi paljon uskoa ja motivaatiota omaan kehittymiseen niin ihmisenä kuin triathlonistina. 

Pyörät pyörii taas


Pyykkikone pyörittää märkää vaatemyttyä ja hurisee rauhoittavasti. Siellä pyörivät viikon treenivaatteet ja päivän ajokamppeet iloisesti kuin tivolin karusellissa. Kohta ei haise hiki vaan tuoksuu Sportti Serto. 

Olin päivällä vappuajelulla ja samalla kolmannen kerran punaisen Trekkini satulassa. Edellisellä kerralla sahasimme samaa tien pätkää kuin ensimmäiselläkin kerralla, nyt uskaltauduimme jo pidemmälle maantielenkille. 

Reitillä oli melkein koko ajan vastatuuli ja ylämäkeä. Tuntui kuitenkin hyvältä ajaa, aurinko paistoi ja ketju oli kireä. Alamäissä himmasin vähän, sillä ei tehnyt mieli vielä kokeilla kuinka lujaa pääsisi. Oli hauskempi kokeilla kuinka hyvin työntäisi ylämäkeen. 

Ajaessa nautin siitä kun huomaan miten viisas keho on. Pääni ei ymmärrä pyöräilystä juuri mitään, silti keho osaa mukautua ajamiseen ja harjaantuu kerta kerralta paremmaksi. Siinä oppii myös keskittymistä, tilanteen lukua ja hetkessä olemista. Mielikin lepää. 

Nyt täytyy ottaa tämä viikko kevyesti ennen leiriä, mutta odotan että pääsen taas ajamaan. En olisi uskonut että se muuttuisi näin nopeasti helpommaksi. 

Lupa olla heikko ja uupunut

Taivas on harmaa. Sen edessä seisovat mustavalkoiset koivut, joiden oksat heiluvat lempeästi tuulessa. Hento valo tunkee pilvien lomasta ja osuu sälekaihtimiin, piirtää ohuen viivan valkoisen pöydän reunaan ja laskeutuu pehmeästi päiväpeitolle. En jaksa kuin katsella valon ja varjon eri sävyjä ja lintuja jotka lentävät taivaalla. Tässä hetkessä riittää kun annan sängyn jalkojen kannatella minua ja hengityksen virrata sisään ja ulos. Annan itseni olla heikko, juuri nyt minulla ei ole voimia enempään. 

Olo on aika raskas ja mielessä paljon keskeneräisiä asioita. Tällä viikolla minulla tuli raja vastaan. Pääsiäisen jälkeen selvisin vielä ensimmäisestä työpäivästä, mutta illalla kun seisoin avantolaiturin tikkailla ja kastoin jalkani veteen, en jaksanut enää kuin itkeä enkä mennyt veteen. Ymmärsin silloin etten voi enää tsempata, että minulla alkavat voimat olla loppu. Hain sairaslomaa.

En ole enää kahteen kuukauteen tehnyt kuin neljän tai viiden, maksimissaan seitsemän tunnin treeniviikkoja. Viimeisimmät viikot ovat sisältäneet pelkkää palauttavaa, joten tämä väsymys ei ole fyysistä. 

Luulen että pyörällä kaatuminen on vaikuttanut näiden tuntojen kehittymiseen. Niillä asioilla, jotka ovat syöneet voimiani, on toki pidemmät juuret, mutta ehkä ahdistus pääsi vasta loukkaantumisen jälkeen pintaan ja alkoi kasvaa minussa. Nimittäin nyt kun katson kuluneita kuukausia, niin olin syksystä asti jatkuvasti enemmän tai vähemmän väsynyt ja ahdistunut. Kuitenkin yritin vain sinnitellä, sillä se on ollut minulla niin vahva selviytymiskeino etten nähnyt muita tapoja olevan. Odotin myös että joku antaisi ulkoa päin luvan hellittää ja olla heikko, odotin että tulisi jokin selkeä merkki siitä että olen tarpeeksi väsynyt, oikeasti uupunut. 

Ymmärrän vasta nyt ettei sellaista merkkiä useinkaan ole, vaan olisin saanut pyytää apua jo heti kun ensimmäistä kertaa tunsin voivani huonosti. Eikä kukaan voi ulkoa päin asettaa rajoja sille mitä kenenkin täytyy sietää. Meillä jokaisella on omat rajamme, omat vahvuutemme ja heikkoutemme. Jostain syystä minä olen oppinut odottamaan elämälleni lupaa ulkopuolelta. 

Täytyy sanoa että viime päivinä tavoitteet ja haaveet triathlonin suhteen ovat olleet minulle aika yhden tekeviä. Haluan edelleen voittaa itseni, mutta suurimmat haasteeni ovatkin ihmisenä kasvamisessa ja oman elämäni korjaamisessa. Toisaalta siltikin kaipaan treenaamista ja sitä normaalia elämää jossa triathlon on iso osa. Mutta myönnän että elämäni on ollut myös hyvin tyhjää, hyvin suorituskeskeistä. Nyt en tiedä miten kevään harjoittelun ja kesän kisojen käy. Ainakin joudun muuttamaan tavoitteitani ja vähentämään kuormitusta, mutta toivottavasti en joutuisi luopumaan kaikesta kokonaan. Toisaalta terveyteni ja jaksamiseni menee kaiken edelle, ja sen mukaan yritän nyt edetä. 

Loukkaantumisen jälkeen tunsin itseni paljon vapaammaksi. Kesti melko pitkään tunnustaa että se vapaus liittyi juuri mahdollisuuteen päästää irti suorittamisesta, joka oli kuitenkin pitkään ollut minulle niin tärkeä selviytymiskeino. Tuntui että haluaisin tehdä ehkä jotain ihan muuta, kokeilla jotain ihan toista lajia. Tärkeintä minulle on liikkuminen itsessään ja sen tuoma hyvä olo. Urheiluun liittyy myös paljon tietoa niin kehon kuin mielenkin toiminnasta, jotka molemmat kiinnostavat minua ja ovat lisänneet ymmärrystäni monella tasolla.

Voihan se olla että joskus teenkin jotain muuta, mutta tällä hetkellä koen että saan triathlonilta sen verran paljon että haluan jatkaa. Olen saanut yhteisön, tärkeitä ihmissuhteita, monipuolista ja vaihtelua tarjoavaa liikuntaa. Vapaauinnin oppiminen on ollut kokemuksena todella antoisa ja kirjaimellisestikin sukellus uuteen maailmaan. Toisaalta yritän oppia välttämään liiallista suorittamista ja oppia rohkeutta kuunnella itseäni, vaikka se olisi totuttuja malleja vastaan tai muiden olisi vaikea ymmärtää sitä. Itselleni tätä kuitenkin teen, eikä ole mustavalkoista totuutta mikä on oikein, hienoa tai tavoittelemisen arvoista. 

Face your fear

Kypärä, pyöräilykengät, ajolasit. Kokoan ajovarusteitani ja vaihdan ylleni pyöräilyvaatteet. Irrotan sinisen trainerikiekon ja laitan tilalle alkuperäisen. Feltin pyörä, jolla kaaduin, sai takakiekkoonsa sen verran pahan iskun ettei siitä ollut enää tielle, joten siitä tuli minulle vaihtokiekko sisäajoon. Haen häkkivarastosta pumpun ja tarkistan paineet. Olen lähdössä ensimmäistä kertaa maantiepyörällä kaatumisen jälkeen. 
Pelkäsin tielle lähtöä etukäteen, mutta tutut rutiinit auttavat pääsemään sellaiseen mielentilaan, jossa pelot sulkeutuvat pois. Tiedän että osaan ajaa, tiedän että mukana on luotettava kaveri, tiedän että ajamme vain sellaista vauhtia ja niin kauan kuin minusta tuntuu hyvältä. 

Kaupunki on kaduiltaan vielä osin hiekkainen, joten menemme autolla kauemmas hiljaisemmalle pyörätielle joka on jo harjattu. En oikein osaa kuvailla miltä tuntuu. Ei varsinaisesti pelota, tunnen oloni aika luottavaiseksi, mutta en myöskään odota erityisen innolla että pääsen ajamaan. Minua inhottaa ajatus pyörässä kiinni olemisesta ja siitä miten avuton olen jos iskeydyn vauhdilla johonkin. Tietenkään ei kannata pelotella itseään, mutta ymmärrän fysiikan lait varsin kouriin tuntuvasti. Laitan klossit kiinni ja polkaisen liikkelle. 

Pyörä tuntuu ihmeen hyvältä alla, sen rullaavuus ja ohjaustangon liikkeet tutuilta. Välillä pelkoajatukset yrittävät tunkea tajuntaani, mutta suljen ne pois. Keskityn vain horisonttiin, ajolinjaan ja siihen miltä pyörä tuntuu. Ajamme tien pätkää edestakaisin yhteensä viisitoista kilometria, sitten minusta alkaa tuntua että keskittyminen herpaantuu ja kerron kaverille haluavani lopettaa tältä erää. 

Pakkaamme pyörät autoon, vaihdamme juoksukamat yllemme ja käymme juoksemassa vielä pienen lenkin. Ilta on aika viileä, mutta kaunis ja valoisa. Minulla on uudet kengät, ne tuntuvat hyvältä jalkaan ja juoksu rullaa mukavasti. Polveni on kipeytynyt lenkeillä pitkin talvea, nytkin se alkaa oireilla neljän kilometrin kohdalla. Tulemme kuitenkin jo autolle joten se ei ehdi kipeytyä pahemmin. 

Toukokuussa on Finntriathlonin leiri, joten siihen mennessä täytyy yrittää saada lisää ajovarmuutta jotta porukassa ajaminen taas onnistuu. Heinäkuussa on Kuopio triathlon ja Kangasalan kuntoplus-matka. Ja varovaisella äänellä uskallan jo sanoa, että täältä tullaan Tahko ja savolainen perusmatka. Tänä kesänä teen kaiken itselleni, omilla ehdoillani ja tärkein tavoitteeni on pystyä nauttimaan kisasta, voittaa pelkoni ja itseni. 

Miten uidaan ja eletään

Viime kuukausina jos minulta kysyi kuulumisia, vastaus oli usein joko ihan hyvää tai vähän väsyttää mutta ei tässä mitään. Koskaan ei pystynyt vastaamaan, että oikeastaan on aika paha olla enkä jaksaisi tsempata, mutta en uskaltanut. Eikä paha olokaan ollut yhtäjaksoista, osaan ajatella positiivisesti ja jättää ikävät tunteet huomiotta. Onnistuin piilottamaan kyyneleet muilta ja selittämään itselleni että ei tässä mitään. Jaksoinhan olla reipas. 

Sitten tuli lomaviikko ja tulin kipeäksi. Ei tarvinnut olla reipas. Otti päähän kun ei voinutkaan treenata ja tehdä kaikkea kivaa mitä oli suunnitellut, vaan makasin sohvalla ja nieleskelin räkää. Kuitenkin alkuharmituksen jälkeen ymmärsin miten väsynyt olin viime aikoina ollut ja että tämä oli elimistöni keino pysäyttää minut lepäämään. Se olikin lopulta parempi loma kuin mitä olisin itse osannut viettää, koska omat suunnitelmani eivät olisi poikenneet tavallisesta arjesta juuri muuten kuin että en olisi käynyt töissä. Nyt tuli levättyä kunnolla, sillä fyysisen levon lisäksi myös pää sai olla rauhassa, kun ei yksinkertaisesti jaksanut ajatella mitään. 

Flunssa parani viikossa, mutta väsymys vain jatkui. Menin töihin, olin reipas. Alkuviikosta lähdin flunssan varjolla vähän aiemmin pois töistä, kunnes työkaveri sanoi että älä tule huomenna vaan jää kotiin lepäämään. Lepäsin yhden päivän, seuraavana menin reippaasti töihin, vaikka tuntui että vain väsytti. Sitten yhtäkkiä en enää jaksanutkaan olla yhtään reipas. Kurkkua kuristi ja kyyneleet kihosivat silmiini. Tajusin etten voi enää paeta, en jaksa olla reipas, on pakko näyttäytyä muille ilman kuorta. 

En oikein tiedä mitä pelkäsin, mutta työkaverit olivat tosi ymmärtäväisiä ja käskivät minut loppuviikoksi kotiin lepäämään. Tunsin oloni surkeaksi, vaikka samalla helpottuneeksi. Halusin olla hetken ajattelematta mitään ja puhumatta kellekään, niinpä menin uimaan. Ei mitään treeniä, kunhan vain saisi hetken rentoutua vedessä.  

Uinti on ollut vaikeaa koko talven, vesi minulle aivan käsittämätön elementti ja koin uintitreenit jopa vastenmielisinä. Nyt sillä ei ollut väliä miten uin, annoin veden vain kannatella itseäni, annoin huomioni kiinnittyä mihin huvittaa: auringonvalo välkkyy vedessä ja heijastuu kaakeleista, vesi virtaa iholla, ilmakuplia. Sukeltelen ja teen mitä huvittaa, sillä rata on tyhjä. Yhtäkkiä tajuan kuinka hyvältä uinti tuntuu. Siitä puuttuu kokonaan väkinäinen yrittäminen, ja tuntuu melkein kuin olisin osa vettä, vetoihin ja potkuihin löytyy rytmi kuin itsestään. Ei se edelleenkään ole virheetöntä, mutta jotain siinä on oleellisesti paremmin. 

En oikein tiedä miten ollaan kun ei ole reipas olo, miten näytetään toisille ettei ole hyvä päivä ja mitä vastata kun kysytään kuulumisia. Tuntui mukavalta kun tuttu kaveri moikkasi tänään altaalla. Taisin vastata että ihan ok menee. 

Ehkä en olekaan niin kova tyyppi kuin olen yrittänyt olla. Oikeastaan olen aika herkkä. Haluan urheilla ja tehdä asiat hyvin, niin treeneissä kuin muutenkin. Olenko ajatellut että herkkänä en ole tarpeeksi hyvä? Tarpeeksi hyvä kelle, itsellenihän tätä teen! 

Vedessä ja elämässä tuntuu olevan molemmissa jotain samaa, mitä en ymmärrä. Kumpikaan ei toimi sillä logiikalla millä minä yritän niitä hallita. Mutta kun hellittää vaatimuksistaan ja heittäytyy sen luottamuksen varaan, että oikeita asioita tapahtuu vaikken etukäteen ihan tiedäkään mitä ne ovat, niin kai se kantaa. Veto ja potku löytävät paikkansa, elämä menee eteenpäin, välillä aurinko heijastuu kaakeleista.