Finntriathlonin Syysleiri

​Perjantaina saavuimme kaverini kanssa Vierumäelle lumisateen saattelemana. Kannoimme tavarat loskaisen pihan poikki majoitukseemme ja astuimme sisään unelmiemme urheilukuplaan. Kokonainen viikonloppu edessä ilman arkihuolia -pelkkää treeniä, ruokaa ja lepoa! Vaikka fyysistä rasitusta tulisikin olemaan paljon, niin myös edellytykset palautumiselle olisivat aivan toista luokkaa kuin kotona. 

Leiri alkoi klo 17.30 lyhyellä infolla ja esittäytymiskierroksella. Tällä kertaa leirin ohjasi teräsnaiskaksikko Tiina Boman ja Mira Leskinen. Osallistujia oli karkeasti arvioiden viitisentoista positiivisella asenteella varustettua triathlonharrastajaa. Jotenkin tuntui että vahva porukkahenki syntyi samantien kun istuttiin luentosalin penkeille ja jatkui yhtä kantavana aina siihen saakka kun viimeisen kerran sanottiin heipat ja lähdettiin kukin omiin suuntiimme. 

Eka treeni on noin 1 h 45 min pituinen pyörä-juoksuyhdistelmä maltillisesti peruskestävyysalueella. En oikeastaan ollut ajanut sen jälkeen kun pyörä saatiin säätöihin, mutta asento tuntuu kuitenkin heti tosi luontevalta. Eikä tee tiukkaakaan ajaa vastuksella kun ympärillä on lauma samanhenkisiä joiden kanssa heittää huulta pyörityksen lomassa, varsinkin kun se katkeaa säännöllisin välein juoksuvaihdoilla. Minulla on näköjään maaginen kyky muuttaa urheilujuoma hieksi ja imeä nestettä kuin sieni. Loppuverryttelyt tehtyämme lukitsemme pyörät ja vastukset urheiluhallin varastoon odottamaan seuraavan päivän harjoitusta ja siirrymme suihkun kautta syömään ja pian unten maille.

Lauantaina kello soi puoli seitsemältä ja siitä puolen tunnin päästä olen paksut juoksutrikoot ja lenkkarit jalassa aamuhölkällä muiden leiriläisten kanssa. Lämpötila on jossain nollan tietämillä ja maa on melko jäinen ja liukas, mutta kuitenkin sen verran pehmeä että kenkä vielä puree siihen ilman nastoja. Vauhti on rauhallinen ja syke nousee hädin tuskin pk-alueelle. Näin hiljaa ei oikein osaa yksin juosta.

Herättelylenkin jälkeen pääsemme aamupalalle ja minä teen arviointivirheen sen suhteen mitä vatsani ottaa vastaan ja olen kärsiä siitä koko tulevan päivän. Siispä itselleni muistutuksena: älä syö aamulla liikaa kuituja, sillä vatsasi vetää sämpylästä liinat kiinni eikä tahdo sen jälkeen ottaa enää mitään vastaan, mikä on huono kun energiaa kuitenkin kuluu. 

Yhdeksältä hypätään altaaseen ja uidaan puolitoista tuntia tekniikkaa ja eri vauhtisia ja pituisia sarjoja. Tunnen oloni tosi tahmeaksi ja hieman huonovointiseksi, arvellen sen johtuvan huonoista aamiaisvalinnoista ja ilkeän tuntuisesta vatsasta. Muuten uinti tuntuu hyvältä, mutta mitään tehoja en saa itsestäni irti, ja Tiina kehottaakin minua jättämään tehot tällä kertaa vähemmälle ja keskittymään enemmän tekniikkaan. Saan palautetta käsivedon vajaasta lopputyönnöstä, ja vaikka siitä on ennenkin sanonut moni ihminen, taisin vasta nyt saada vinkistä vaarin ja huomasin uinnin rauhoittuvan kummasti kun maltan viedä vedon loppuun asti. 

Uinnin jälkeen olisi mahdollisuus mennä heti syömään mutta minulla ei ole yhtään nälkä ja pelottaa että koko päivä menee pilalle kun energia ei imeydy, ja vielä niin tyhmästä virheestä että syö liikaa ja itselle sopimattomasti. Kerron asiasta treeni- ja kämppäkaverilleni ja samalla tajuan että kaikki tämä on osa kokemuksen karttumisen ja oman kehon opettelun kokonaisuudesta, jossa ei auta kuin olla kärsivällinen ja sinnikäs. Onneksi parin tunnin odottelun jälkeen saan taas nälän tunteen niin että pystyn syömään kevyen lounaan ennen iltapäivän harjoitusta.

Kolmelta kymmenet kammet taas pyörivät urheiluhallin nurkassa lasten pomppulinnan vieressä (vaatii erityistä henkistä lujuutta polkea pyörää kun olisi myös mahdollisuus pomppia). Ensin kevyesti, sitten reippaammin. Käsitän että voin vielä pelastaa päivän nauttimalla pieniä määriä energiaa tasaisesti koko treenin ajan, ja avaan heti alussa energiapatukan ja hörpin urheilujuomaa. Taktiikka toimii ja pystyn tekemään lähes kolmen tunnin treenin melko hyvillä energioilla, ja harjoituksen jälkeen tuntuu että päivällinenkin uppoaa jo ihan hyvin.

Päivällisen jälkeen siirrymme voimistelusaliin vetreyttämään paikkojamme kevyillä liikkuvuusharjoituksilla. Teemme avauksia, pumppauksia, dynaamisia sekä hieman staattisempia venytyksiä, mutta myös pientä kiusaa vatsalihaksille. Tunnin aikana tulee taas hiki, ja ihmettelen mistä sitä riittääkin.

Yöllä siirrytään talviaikaan ja saamme nukkua tunnin pidempään. Sunnuntaiaamun valjetessa tunnen oloni kuin katujyrän alle jääneeksi. Aamupala maittaa hyvin mutta varon syömästä liikaa. 

Yön aikana on satanut lisää lunta ja liukkauden takia ulos suunniteltu juoksuharjoitus siirretään sisälle. Muutama meistä tekee silti verryttelyn ulkona, ja itsekin kaipaan happea sen verran että liityn ulkohölkkäilijöiden seuraan. Alkulämmittelyn jälkeen tehdään koordinaatio- ja tekniikkaharjoituksia joiden väliin hölkätään yksi ratakierros. Pohkeeni ovat kuin puuta edellisten päivien ratajuoksuista ja hermosto jo valmiiksi vähän väsyksissä, mutta tekniikoiden tekeminen on silti kivaa vaihtelua jota pitäisi muistaa useammin tehdä. Loppuun tehdään lyhyt coretreeni ja väsyneitä vatsalihaksia polttelee.

Ennen uintia on tunnin tauko ja aikaa tyhjentää huone luovutuskuntoon. Klo 12.30 hyppäämme altaaseen ja Mira vetää meille vielä viimeisen, tunnin mittaisen uintiharjoituksen, joka sisältää tekniikkaa, vesivoimaa ja reipasta uintia sekä loppuun neljä lyhyttä kovaa vetoa. Vaikka kroppa on jo väsynyt niin uinti tuntuu silti mukavalta, mutta koviin 25 metrin vetoihin en enää saa tehoja irti niin että hapottaisi. Loppuverryttelyyn siirtyminen tuntuu jo aavistuksen haikealta, sillä jäljellä on enää ruokailu ja sitten leiri on ohi. 

Niin kuin alussa totesin, hyvä porukkahenki kantaa loppuun asti. Vielä ruokapöydässä vaihdetaan ajatuksia, ja ensimmäiset lähtijät käyvät sanomassa heipat kädestä pitäen ja halaten. Sitten tulee minun ja kaverinikin aika lähteä, haemme vielä pyörät ja trainerit urheiluhallin varastosta ja pakkaamme ne autoon. Vierumäki jää taakse mutta mukana on paljon hyviä muistoja ja uutta inspiraatiota kotiin viemisiksi. Kunhan tästä palaudun niin pääsen taas treenaamaan into piukassa.

Kiitos Finntriathlon ja mahtavat leirikaverit!
❤:llä Kaisa 

Kuntourheilijan syksy

​Kova, kova, kevyt. Kova, kova, kevyt. Viikot vierivät harjoitusohjelman tahdittamana, lehdet tippuvat puista ja sää kylmenee syksyn edetessä. Pilvisten päivien lomaan osuu onneksi myös kauniita ja aurinkoisia hetkiä, jolloin yritän sännätä ulos lataamaan valokennojani. Syksyllä on oikeastaan ihana liikkua luonnossa ruskan värejä ihaillen. 

Mikä parasta, jalkojen kanssa ei nyt ole ollut ongelmia. Juoksin viikko sitten pisimmän lenkkini ikinä, yli 17 km, eikä polvi oikutellut ollenkaan. Tuntuuhan tuo lukema aika vähäiseltä mainittavaksi, mutta kaikkien vuosia kestäneiden askelongelmien, rasitusmurtumien ja loukkaantumisten jälkeen on ihan ymmärrettävää, että pitkien lenkkien aika minulla koittaa vasta nyt. Uskon että ensi vuonna pystyn vihdoin juoksemaan puolimaratonin, jota minun piti ensimmäisen kerran koittaa jo vuonna 2014 Sini Alusniemen valmentamana, mutta jalkaongelmat nostivat tien pystyyn.

Tuntuu vihdoin että elimistö alkaa sopeutua rasituksen ja energian kulutuksen kasvuun enkä tunne itseäni nälkäiseksi tai yliväsyneeksi niin usein kuin aiemmin. Muutaman kerran treeni on lähtenyt tehoissa lapasesta ja joku lepopäivä on jäänyt pyhittämättä, mutta sen saattaa laittaa vielä alkuinnostuksen piikkiin. Ajoittain käy myös niin että omat odotukset ja vaatimukset itseä kohtaan kasvavat kohtuuttomiksi ja silloin treenimotivaatio helposti laskee, kunnes muistan taas sopivan itseironian ja sen ettei harjoittelussakaan kannata sotkeutua lillukan varsiin. 

Tällä viikolla TriBasen Panu Lieto kävi vetämässä meidän Jyväskylän tiimille aamu-uinnin ja sauvarinneharjoituksen. Pelkäsin että altaassa otetaan henki pois, mutta uinti olikin lähes leppoisaa sisältäen tekniikkaa, potkuja ja käsivetoja, ei niitä ylivauhtisia settejä joita kauhulla odotin. Tuskan hiestä pääsin siis nauttimaan vasta illalla Laajavuoren mäkeä kivutessani. En muista miten pitkiä nousut olivat, mutta minuutit tuntuivat ikuisuudelta ja koettelivat tämän tytön haponsietokykyä. Viimeisissä vedoissa tekikin mieli heittää ylipitkät sauvat mäkeen, sen verran hankalalta tuntui tökkiä niillä kun työntötekniikka oli muutenkin itselle vieras ja väsymys painoi lihaksia. En ole tehnyt sauvarinneharjoituksia aiemmin mutta se tulee nyt kyllä mukaan ohjelmistoon, kun saan hankittua paremmat sauvat.

Tiedän että minun täytyy saada lisää kovuutta sietää epämukavuutta ja negatiivisia ajatuksia mikäli tahdon kehittyä urheilijana. Koitan hokea itselleni että tämän kuuluu nyt tuntua pahalta ja raskaalta, nyt tarvitsee vain keskittyä sietämään sitä hetki. Haluan uskoa etteivät herkkyys ja kovuus sulje toisiaan pois. Minä olisin mieluiten lempeä ja kiltti, mutta urheilussa on osattava olla myös päättäväinen ja toisinaan itsekäskin. Jokin itsensä likoonlaittamisessa puhuttelee myös tällaista kuntourheilijaa, joka käy kilpaa lähinnä itsensä kanssa.

Ensi viikko on vielä kova ja siihen osuu sopivasti Finntriathlonin syysleiri, jonka jälkeen on hyvä hölläillä taas kevyt viikko. Mukaan lähtee uusi hiilikuituystävä, Felt B2 sähkövaihteinen triathlonpyörä, jonka ostin hiljattain käytettynä ja johon hyvän silmän omaava seurakaveri teki heti bike fitin. En uskonut että olisin kaatumisen jälkeen enää lämmennyt tripyörälle, mutta kummasti kolhut unohtuu ja unelmat työntää eteen päin… Äiti totesi vain, että toivottavasti siitä on pyörää pitkäksi aikaa ja että se pysyy pystyssä. Näin täytyy toivoa. 

Vaikeat päivät

​Harmaat pilvet roikkuvat raskaina taivaalla ties monennetta päivää ja ilman täyttää kaiken läpi tunkeva kosteus. Vaikka olen vain lyhyitä päiviä töissä tunnen olevani jatkuvasti väsynyt ja painelen kilometrejä kuin puolihorteessa, lantio roikkuen ja ryhti lysyssä. Askel ei tunnu osuvan painopisteen alle vaikka miten koittaisi ja mittarin antama running index näyttää tympeitä lukemia. Ei huvittaisi oikeastaan tehdä mitään muuta kuin ulkoilla kevyesti ja rentoutua pehmeillä joogatunneilla. Motivaatio on kadoksissa ja tuntuu ettei omaan kehoon löydy minkäänlaista yhteyttä.

Vaikeimpina päivinä tajuntaan nousee kiusallinen ajatus: olisin varmaan onnellisempi jos liikkuisin ilman tavoitteita ja voisi tehdä vain sen mukaan mikä tuntuu itsestä hyvältä. Ja miten ihmeessä aion sitten jaksaa treenata kun teen taas täyttä työviikkoa? Tuntuu kuin itseluottamus murenisi täysin ja välineet voisi laittaa samantien myyntiin. Minusta ei vain ole tähän.

 
Ajatus palaa fiilisliikkumiseen sitkeästi kuin magneetti rautaan. Olen niin tottunut liikunnalliseen elämään että tuskin jäisin kotiin makaamaan vaikkei olisikaan pakko lähteä mihinkään. Luultavasti pysyisin silti terveyden kannalta hyvässä kunnossa, ehkä hyvinvointini jopa paranisi kun treenien suorittamisen sijaan olisin vapaammin läsnä kehossani ja valmis tekemään mitä se pyytää. 

Mutta miksi kynnys kehon kuunteluun on edelleen niin korkealla? Miksi en voi reilusti jättää treeniä tekemättä päivänä kun jokainen solu huutaa vain halusta hengähtää, hermosto on niin kuormittunut ettei liikeratoihin saa mitään tuntumaa ja väkisin vääntäminen vain itkettää? Tuskin valmentajakaan käskisi minua treeneihin. Luultavasti tämän tekstin luettuaan haluaa rukata treeniohjelmani uusiksi tai kertoo ettei liian väsyneenä ole hyötyä harjoitella, jos harjoitus ei onnistu eikä mene perille. Niinpä. 

On vaikea vetää rajaa todellisen väsymyksen ja ohimenevän huvittamattomuuden väliin. Tai tunnistaa milloin kyse on vain hitaasta syttymisestä, kun huolellisen alkuverran jälkeen rytmi löytyykin ja riittää kun keskittyy sen säilyttämiseen. Harjoitteleminen on niin paljon muutakin kuin hengitys- ja verenkiertoelimistön kapasiteetin kehittämistä. Se on myös hermostoa kuormittavaa, tuki- ja liikuntaelimiä rasittavaa sekä henkistä kestävyyttä kysyvää. Kun näiden kaikkien muiden osa-alueiden huomioimisen laiminlyö toistuvasti häviää treenaamisen laatu helposti määrälle. Mitä pidempi harjoitustausta urheilijalla on sen enemmän harjoittelun laadukkuus korostuu tulosten kehittymisen kannalta.

Huomasin että epätoivoisina hetkinä kuitenkin auttaa kun tunnustaa tilanteen ja myöntää että syystä tai toisesta juuri nyt ei kulje. Miten helppo onkaan valua mustaan aukkoon jonka pohjalta ei näe omia onnistumisiaan ja hitaasti nousevaa kehityskäyrää. Ehkä opin kerta kerralta erottamaan yhä paremmin milloin vain mieli haikailisi jotain muuta ja milloin koko olemukseni on jonkin muun, kuin sen suunnitellun treenin tarpeessa. 

Ja onhan silläkin syynsä miksi tätä kaikesta huolimatta haluaa ja jaksaa yrittää. Silloin kun liikkuminen sujuu helposti ja sulavasti, oli se sitten harjoituksessa tai kisassa, maksaa se kaiken takaisin. Ja toisaalta ihan puhdasta fiilisliikuntaa ehtii harrastaa myöhemminkin, joten miksen panostaisi tähän niin kauan kuin se tuntuu itsestä hyvältä? Kunhan olen itselleni rehellinen.

Siitä aion pitää kiinni ettei rakas elämäntapa saa muuttua suorittamiseksi. Elämään kuuluu erilaisia sävyjä, niin myös urheiluun. Tahdon mieluummin elää ne läpi hyväksyen ja arvostaen osana elämääni, koska uskon että läsnäolon kautta on mahdollista löytää se todellinen voima kohdata ja voittaa vaikeudet joita jokaisen polulle väistämättä osuu. Väkisin suorittamisessa helposti hukkuu ymmärrys siitä mitä tehdään ja miksi. Ja toki on muistettava että oman kehon ja sille toimivan harjoittelun oppiminen ottaa aikansa.